- Irma! Joel sanoi ja heilutteli kättä mun naaman edessä. Se yritti saada mut takaisin maan pinnalle.
- Joel, mä en ole valmis...
- Valmis? Mihin? Mihin sä et ole valmis? Oonko mä tehnyt sulle jotain? Sano jos mä olen tehnyt jotain... Mä en halua loukata sua. Kai sä tiedät sen? se kysyi ja mä koitin hymyillä, mutta mä aloin itkeä. Se pisti kätensä mun poskelle.
- Joel, mä en voinut kertoa tätä aikasemmin tai siis mä en ole kehdannut... Emmä tiedä... Mä en halua tai mä siis...
- Mitä?
- Mä tykkään susta tosi paljon... Kai sä tajuat sen?
- No tietenkin...
- Ei kun oikeasti. Kai sä tajuat, ja ethän sä lähde, jos mä kerron yhden asian...?
- No en tietenkään.
- Mä olen... No mä... Mä siis olen ehkä vähän ihastunut suhun, mä kerroin sille ja se katsoi mua. Sitten se hymyili, ja sanoi mulle jotain sellaista, mitä mä en olisi uskonut heti kuulevani sen suusta.
- Mä tiedän. Mä olen tiennyt sen koko ajan...
- Mutta... Miten? Ai niin se lappu...
- Ei vaan sen perusteella, vaan ihan muutenkin. Mä tiesin sen, koska... koska mä tunnen samoin sua kohtaan, Irma, se sanoi ja mä en meinannut saada henkeä. Sanoiko se tosiaan, että se tykkää musta? Kuvittelinko mä vaan? Oliko se totta? Mä olin juuri menemässä johonkin toiselle planeetalle, kunnes Joel pysäytti mut suudelmallaan. Se teki sen! Se pussasi mua... Se tuntui oikeasti tosi ihanalta. Mä en halunnut lopettaa sitä ikinä. Tältä siis se tuntui. Mun jalat meinasivat mennä alta vaikka se antoikin mulle vain yhden suukon. Mä suljin silmät ja sitten avasin ne. Mä en tosiaankaan nähnyt unta. Tää oli ihan totta. Se oli tapahtunut oikeasti...
- Irma, en kai mä tehnyt mitään väärää?
- E-et tietenkään.
- Mä vaan ajattelin, että... Ööh, se sanoi ja raapi päätänsä.
- Shh, mä sanoin sille ja hymyilin.
- Nyt kun mä tiedän varmasti, että sä tykkäät musta, niin mun oli vaan ihan pakko tehdä se...
- J-joel...
- Mutta mä en halua tehdä mitään sellaista mikä loukkaa sua.
- Joel, mun pää on ihan sekaisin kaikesta...
- Mitä sä tarkoitat? Mistä sä oikein puhut?
- Ehkä meidän pitäisi pitää vähän etäisyyttä... Tai siis ollaanhan me ystäviä, mutta niinkuin öö...
- ... mutta sä et halua seurustella mun kanssa, se jatkoi.
- En ainakaan vielä. Mun pitää ensin itse tietää mitä mä haluan. Mä en ole edes ikinä seurustellut kenenkään kanssa. Ehkä joskus mä olen valmis, mutta nyt en... mä kerroin sille ja mä näin, että siitä tuntui inhottavalta.
- Joo mä ymmärrän...
- Mä olen pahoillani...
- Kuka nyt haluaisi ollakkaan tällaisen tyhmän basistin kanssa.
- Joel, älä viitsi. Mä tykkään susta, mä sanoin ja otin sitä käsivarresta kiinni.
- Mutta et tarpeeksi.
- Eikö ystävyys riitä?
- Ei! se huusi ja huitaisi käden pois mun otteesta. Mä pelästyin, sillä mä en ollut nähnyt ikinä sitä sen näköisenä.
- Joel, kiltti...
- Me mennään nyt.
- Meette? Mutta miks? Te voitte ihan hyvin jäädä tänne vielä.
- Musta tuntuu, että nyt on parempi, että me mennään Billyn kanssa kotiin...
- No ihan miten sä vaan haluat. Saatanko mä teidät?
- Ei tarvitse. Me pärjätään ihan hyvin kaksistaankin.
- Mutta... Mutta...
- Jää sä tänne kuuntelemaan Karmillaa. Muista kertoa veljelles terkkuja Billyltä.
- Joo. Mä haluan tulla teidän mukaan. Mulla on tylsää.
- Ei, me ollaan mieluiten nyt kaksistaan, jos sopii?
- Ok, ei väkisin. Hyvää yötä, mä sanoin.
- Samoin, Joel sanoi ja sulki mun huoneen oven. Se oli niin kamalan kylmä mulle. Mutta miks? Se sanoi, ettei se halua loukata mua, mutta nyt se loukkasi. Olinko mä ollut liian tyly sille? Kai mulla oli oikeus päättää halusinko mä seurustella vai en. Mä en tiennyt... Mä en tiennyt enää yhtään mitään.