ihan sama vaikka kukaan ei jaksaisi lukea. silti tiedän, että nämä ovat täällä muiden luettavina :)


Moi! Mä oon Raven Baxter. Mä oon 15-vuotias teini-ikäinen tyttö ja muuten ihan tavallinen lukuunottamatta mun kykyä nähdä tulevaisuuteen... Mä en voi itse vaikuttaa siihen mitä mä näen. Mä vain näen jotain sekavaa ja kaikki menee pieleen näyn takia, mutta yleensä mulle käy kuitenkin ihan hyvin. Mun perhe tietää mun selvännäkijäkyvyistä. Myös mun parhaat kaverit Chelsea Daniels ja Eddie Thomas tietävät. Me ollaan oltu ihan pienestä pitäen parhaat kaverit. Mä pystyin aina luottamaan niihin ja ne tuki ja auttoi mua.
Mä seurustelin myös maailman ihanimman pojan kanssa, Devon Carterin. Mä olin ollut ihastunut siihen tosi pitkään... Me ruvettiin seurustelemaan sen jälkeen, kun Devon lupasi tehä mun kanssa viikonloppuna jotain, mutta sitten se ilmotti, että sen pitää vahtii sen pikkusiskoo... No mä sanoin sitten Devonille, että mullahan on pikkuveli ja sillä sisko, niin me voitaisiin tehdä yhdessä jotain kivaa... Devon suostui, mutta sen pikkusisko ei tykännyt, että mä olin mukana. Se oli tosi ilkee mulle. Se oli vain, että "sun painajainen on vasta alkamaisillaan... Pysy erossa mun veljestä" ja sitten "Devonilla on aikaa vain mulle". Mä en voinut olla erossa Devonista, kun mä olin niin rakastunut siihen... Lopussa kävi kuitenkin ihanasti, kun mä olin esittänyt sellasta robottia lavalla, kun se esitys ois muuten peruttu, niin mä kaaduin lattialle ja Devon tuli mun luokse. Se kysyi oonko mä kunnossa ja mä sitten valehtelin että huippukunnossa. Sitten se sanoi, että "Suhun ois voinut sattua pahasti... Mitä sä oikein ajattelit?" ja mä olin sitten, että "Mitä mä oikein ajattelin?" ja se sanoi tosi söpösti "Onneks suhun ei sattunut" ja pussasi mua... Se oli ihana hetki. Devon oli niin sulonen... Ton jälkeen me ollaan oltu yhdessä.

Mä olin koulussa välitunnilla Chelsean kanssa. Eddiellä oli vielä tunti. Me kierreltiin Chelsin kanssa vähä siellä täällä, kunnes mä huomasin Devonin sen kaapilla.
- Devon! Chels sanoi mulle ja osotti sormella Devonia.
- Mä meen sinne, mä sanoin ja hymyilin. Sitten mä hiivin Devonin luo ja pistin kädet sen silmien eteen.
- Arvaa kuka... Mä oon söpö ja sulonen ja mä suutun, jos sä arvaat tän väärin, mä sanoin sille.
- Terve, Rae! se sanoi mulle ja kääntyi katsomaan mua. Mä hymyilin sille.
- Oikea vastaus... Tosta hyvästä sä saat suukon, mä sanoin sille ja mä pussasin sitä... Sitten me oltiin hetki ihan hiljaa, kunnes mä puhuin taas.
- Tehdäänkö tänään jotain kivaa yhdessä? mä kysyin siltä.
- Mä en ehdi...
- Mikset?
- Mulla on yks juttu...
- Etkö sä haluu olla mun kanssa? mä kysyin.
- Tottakai mä haluun, mutta mulla on oikeesti menoa. Nähdään joku toinen päivä, se sanoi ja antoi mulle suukon. Sitten se lähti. Mä katsoin sen perään, kunnes Chels käveli mun luo.
- Devon on ihan outo... mä sanoin sille.
- Poikaystävät on joskus tommosia, se sanoi
- Mutta ei Devon... Se salaa multa jotain, mä sanoin, kunnes mö näin tulevaisuuteen. Mä näin Devonin ja sen kädessä sormuksen. Mä en vaan nähnyt millanen sormus se oli... Mä aloin melkein kiljumaan. Mä tiesin Devonin salaavan jotain. Se oli ostanut mulle sormuksen. Voi miten romanttista...
- Rae, mitä sä näit? Chels kysyi multa.
- Devonin ja sillä oli kädessä sormus...
- Oho... Kenelle se sormus on?
- Emmä nähnyt sitä, mutta mä uskon, että fiksulle, nätille ja mukavalle tytölle, jonka kanssa se seurustelee, mä sanoin.
- Eli siis sulle...?
- Niin just... Chels muuten...
- No?
- Voitko sä mennä kyselemään Devonilta siitä sormuksesta? mä kysyin siltä.
- Öö joo... Mitä mä kysyn? Kysynkö mä suoraan missä se sormus on vai kiertelenkö mä?
- Kiertele...
- Ok... Mä en oo ihan varma tästä, Chels sanoi.
- Hyvä! Kiitos Chelsea, mä sanoin ja häippäsin. Toivottavasti Devon kertoisi sille...


Chelsean näkökulmasta:

Mä en ollut ihan varma oisko mun järkevää mennä juttelemaan Devonille. Se pitäisi mua hulluna... No mitä väliä sillä oli oikeestaan. Raven oli mun paras kaveri joten mun piti auttaa sitä.
- Minä, Ravenin poikaystävä ja kimalteleva sormus, mä sanoin itsekseni ja mä kävelin Devonin luo.
- Moi Devon! mä sanoin sille.
- Moi Chelsea! se sanoi mulle ja katsoi mua.
- Sulla on jotain kerrottavaa...
- Mitä? Sanoks Raven jotain sellasta? se kyseli.
- E-ei tai siis... Poika ja kimalteleva sormus...
- Täh?
- Kimaltelevaa, mä sanoin hiljaa.
- Chels, mä näytän sulle jotain, jos sä lupaat ettet sä kerro tästä Ravenille...
- Miks mä en saa kertoa? Raven on mun paras kaveri.
- Mä haluun kertoa sille itse.
- Okei mä lupaan, mä sanoin sille. Sitten se kaivoi taskustaan sormuksen ja näytti sitä mulle.
- Tässä se on, se sanoi.
- Ihana sormus. Rae tykkää...
- Mä oon yrittänyt pitää tän salassa.
- Mikset sä oo antanut tota jo Ravenille? Toi on ihana ja nätti. Kyllä se tykkää tosta, mä sanoin sille.
- Ei tää oo Ravenille.
- Ai... Kenelle sitten? mä kysyin ja mä näin, että Devon asettui polvilleen. Mitä se teki?
- Ei, ei ja vielä kerran ei. Mä oon tosi nuori vielä. Toi on tosi kilttiä ja huomaavaista, mutta enhän mä nyt voi... Rae on mun kaveri ja sä sen poikaystävä, mä sanoin ja sitten mä huomasin, että Devon nousi ylös.
- Mä taisin sitoa huonoon aikaan kengännauhat...
- Ahaa... Kerro, kenelle se sormus on? mä kysyin siltä.
- No... mun isä menee uudestaan naimisiin ja mä oon bestmannina.
- Toihan on... hienoa. Mikset sä oo voinut kertoa tosta Ravenille?
- Koska... isän tuleva vaimo asuu Seattlessa ja me muutetaan sinne...
- Oi... Voi ei...
- Siks mä en oo voinut kertoa tästä Raelle, kun mä en haluais murtaa sen sydäntä, se sanoi ja musta tuntui kamalta Ravenin puolesta.
- Sunhan pitäs puhua sille ennen kuin te muutatte, mä sanoin.
- Joo, mä kerron sille, sitten kun on hyvä aika... Mä haluan hyvästellä sen, se kertoi mulle. Tää ei näyttänyt hyvältä. Just, kun Raven ois onnellinen, niin Devon muuttaisi. Mä en voinut tehdä asialle mitään vaikka mä halusinkin...


Takaisin Ravenin näkökulmaan:

Koulun jälkeen me tultiin suoraan Chelsean kanssa meille. Me mentiin keittiöön.
- Onks toi kaakattava kananen? Hei söpöliini, Chels sanoi ja heilutteli kättään seinässä olevalle kanalle mikä tunnisti liikkeen. Se kaakatti ärsyttävästi... Vanhemmat sai sen Corylta hääpäivälahjaks. Se kana otti kunnolla nuppiin ja Cory teki sen tahallaan...
- Chels kuuntele! Mitä Devon sanoi musta? Mitä se sanoi siitä sormuksesta? mä kysyin Chelsealta.
- No tota...
- Kerro jo!
- Se sormus ei ollut sulle... se sanoi ja mä katsoin sitä.
- Ai...
- Mutta älä huoli... Ei se ollut mullekkaan, Chels sanoi ja mä katsoin sitä hämmästyneenä.
- Mitä?
- Ikävää, etten mä nää Devonia enää... No pitää tottua siihen ajatukseen... Hei kana! Chels puhui taas kanalle.
- Chelsea, nyt sä kerrot mulle kaiken! Miten niin sä et nää Devonia?
- Devonin isä menee uudestaan naimisiin... Chandran kanssa.
- Mutta sehän on tosi hienoa... Kuka on muuten Chandra?
- Se asuu Seattlessa, Chels sanoi.
- Ja? Mikä se juttu on, ettet sä muka nää enää Devonia?
- Devon ja sen perhe muuttaa Seattleen...
- Oi... mä sanoin ja kävelin hitaasti.
- Mä oon pahoillani, Rae.
- Miks ihmeessä se muuttaa? mä kysyin itkien.
- Raven, eihän Seattle oo pitkällä...
- On se ihan tarpeeks pitkällä, mä sanoin. Chelsea halasi ja tuki mua. Se oli tosi ihana ystävä. Onneksi se ymmärsi mua...

Nyt me istuttiin mun huoneessa sängyllä ja juteltiin. Eddiekin oli tullut.
- Chelsea, mä en voi kuvitella, että Devon todella lähtee... mä sanoin.
- Mun serkku muutti joskus puoli vuotta sitten...
- Chels, nyt on kyse Ravenin poikaystävästä eikä sun serkusta, Eddie sanoi Chelsin keskeyttäen.
- Mä oon niin toivoton. Mun ois pitänyt tietää, ettei se sormus oo mulle, mä valittelin.
- Älä syytä ittees. Ethän sä voinut tietää, Eddie lohdutteli.
- Ei se ollut mullekkaan, Chels sanoi ja me katsottiin sitä Eddien. Chels oli välillä vähän outo...
- Devonin ois pitänyt kertoa sulle, Eddie sanoi.
- Se ei pystynyt, kun se ei halunnut satuttaa Ravenia, Chelsea sanoi.
- Nyt se satuttaa paljon enemmän... Eddie jatkoi.
- Mun pitää nähdä se! mä sanoin.
- Ei! Chels sanoi.
- Miks?
- Jos sä meet puhuu sille jotain, niin se saa tietää, että mä kerroin sulle. Mä lupasin, etten mä kerro sulle. Mä pettäisin mun lupauksen...
- Pakkohan mun on tehdä jotain. Emmä voi vaan seistä sivussa ja katsoa, kun se lähtee... Mä rakastan sitä, etten mä halua menettää sitä... Auttakaa mua, mä sanoin. Eddie ja Chels katsoivat toisiaan.
- Se on nyt kirkossa, Chels sanoi.
- Missä kirkossa? mä kysyin.
- Me tullaan Eddien kanssa mukaan. Vai mitä Eddie? Chels sanoi.
- Joo tottakai, Eddie sanoi. Sitten me lähdettiin sinne kirkkoon. Mun piti estää ne häät millö keinolla tahansa. Mä en haluaisi, että me erottaisiin Devon kanssa...

Kun me sitten oltiin kirkossa, niin mä yritin koko ajan puhua Devonin isälle.
- Hei herra Carter! Carter! Devonin isä! mä yritin sanoa, mutta se ei kuullut. Mä menin lähemmäks sitä.
- Hei herra Carter!?
- Mulla on nyt vähän kiire. En nyt ehdi jutella, se sanoi. Mä katsoin Eddietä ja Chelseata ja mä kävelin niiden luo.
- Ei toimi. Devonin isällä on kiire, mä sanoin niille.
- Keksitään jotain, Eddie sanoi ja mietti.
- Mee Eddie soittaa urkuja. Me mennään Chelsin kanssa keksimään jotain, mä sanoin.
- Emmä osaa soittaa urkuja, Eddie sanoi.
- Soita vaan jotain, mä sanoin ja me häippästiin Chelsean kanssa johonkin ihmehuoneeseen. Siellä oli kivoja vaatteita. Mä olin just katsomassa niitä, kun mä kuulin jonku huutavan oven takaa. Ovi oli onneks lukossa...
- Äiti, ootko sä siellä? Chandra huuteli.
- Voi ei Chels, mä kuiskasin Chelsealle.
- Vastaa nyt jotain äkkiä, Chels kuiskasi.
- Minähän se olen Chandrakultaseni, mä huusin esittäen sen äitiä.
- Mä söin liikaa chiliä ja mun vatsa meni sekaisin, se huusi.
- Yäk! mä kuiskattiin Chelsean kanssa yhtä aikaa. Sitten mä huomasin mun vieressä Chandran hääpuvun...
- Sopisko tää mulle? mä kysyin Chelsealta.
- Ehkä sun pitäs yrittää, Chels sanoi. Niinpä mä puin sen päälle...

Sitten mä rupesin kävelemään alttarille päin, kun Eddie soitti urkuja. Se soitti jotain outoa... Kävely meni hyvin lukuunottamatta sitä, että mä meinasin kompastua... Kun mä pääsin sitten alttarille missä herra Carter, Devon ja sen pikkusisko, niin pappi alkoi puhumaan...
- Olemme kokoontuneet tänne kirkkoon viettämään tämän parin häitä... pappi sanoi.
- Mä en tahdo... mä sanoin.
- Chandra, tahdon sanotaan vasta lopussa, herra Carter sanoi.
- Mä oon 15v, mä sanoin ja yleisö katsoi mua oudosti. Ei mikään ihme, sillä ne luuli mua Chandraksi.
- Te ette ymmärrä, mutta mä rakastan Devonia, mä sanoin ja yleisö katsoi mua taas oudosti. Mä otin hunnun pois päästä...
- Raven!? Devon sanoi ihmeissään.
- Raven! Devonin pikkusisko sanoi.
- Mä tulin tänne, koska mä en halua, että te lähdette... Mulla ja Devonilla on erityinen suhde. Mä en haluaisi menettää Devonia, mä sanoin.
- Isä, mä haluan jutella Ravenin kanssa, Devon sanoi isälleen.
- Raven... Devon aloitti.
- Niin Devon? mä kysyin.
- Mä kuulin mitä sä sanoit...
- Mä en vaan halua, että sä lähdet pois, mä sanoin.
- Mä en voi mitään. Isä on onnellinen. Me ollaan perhe.
- Niin, mä ymmärrän sua...
- Mä en unohda sua ikinä, Devon sanoi.
- Emmäkään sua... Nähdäänhän me vielä?
- Toivottavasti... Mä rakastan sua, Raven.
- Mäkin rakastan sua Devon, mä sanoin ja me suudeltiin...

Kun Chandra ja herra Carter olivat alttarilla, mä istuin penkillä Chelsean ja Eddien kanssa. Chandra ja herra Carter näyttivät onnellisilta niinkuin Devon sanoi. Jos Devon oli onnellinen, niin munkin piti olla... Kun heistä oli tullut sitten aviopari, he kävelivät hitaasti alttarilta, Devon perässä. Devon pysähtyi mun luo ja katsoi mua.
- Hyvästi Rae! se sanoi.
- Hyvästi Devon! mä sanoin melkein purskahtamaisillani itkuun. Onneks Chels ja Eddie tukivat mua. Ne oli ihania...

Nyt tosta oli mennyt puoli vuotta. Me soiteltiin sen kanssa aina välillä, mutta mä aloin pääsemään siitä jo vähän yli. Mä olin saanut jopa töitäkin semmosesta vaatefirmasta... Pomo oli tiukka ja nipo, mutta työstä mä tykkäsin, koska mä rakastin vaatteita ja niiden suunnittelua. Mä olin nytkin töissä... Sitten mä kuulin puhelimen soivan. Mun piti vastata.
- Raven Baxter puhelimessa. Donnan assistentti. Miten voin auttaa?
- Hei Rae!
- Hei Devon!
- Raven, isällä on työmatka, joten mä tuun sinne yhdeks illaks...
- Oi... Voidaaks me nähdä?
- Jos sä tuut syömään mun kanssa...
- Oi... Joo kyllähän se käy.
- Mulla on ollut kamala ikävä sua, Rae.
- Niin mullakin sua, Devon.
Sitten mä huomasin, että Donna seisoi mun vieressä. Mä yritin keksin jotain...
- Niin herra Carter... Teille sopisi sinisen sävyt... Joo kiitos ja näkemiin.
Devon oli varmaan aika ihmeissään mitä mä oikein sekoilin...
- Vai herra Carter... Donna sanoi.
- Joo-o... mä sanoin.
- Raven, muistathan sä, että mä oon sun pomo?
- Tottakai.
- Hyvä. Mä annan tämmösen laitteen sulle. Kun mä tarvitsen sua, mä painan nappulaa, Donna sanoi ja antoi ihmelaitteen mulle.
- Okei, miten tää toimii?
- Näin, Donna sanoi ja painoi nappulaa. Siitä tuli sähköä... Eli aina kun Donna painaisi sitä, mä saisin pienen sähköiskun. Voi hitsi!
- Auts!
- Tajusitko?
- Juu tajusin. Ei tartte näyttää uudestaan, mä sanoin. Donna häipyi ja mä jäin seisomaan paikoilleni. Sitten mä näin taas tulevaisuuteen... Devon oli meillä ja se näytti vähän surulliselta. "Mä halusin viettää tän illan kahdestaan, mutta sä pilaset sen" se sanoi ja lähti...
- Devon, mä sanoin hiljaa ja otin pöydältä sen kuvan. Mä katsoin sitä. Oli mulla sitä kamala ikävä...

Kun mä olin päässyt töistä kotiin, mä istuin Chelsean ja Eddien kanssa olohuoneessa sohvalla.
- Mä en kestä, jos Devon jättää mut, mä sanoin.
- Ei se jätä sua, Chels sanoi.
- Mun pitää tehdä kaikkeni, että se viihtyy meillä ja ettei me riidellä... Mä haluan romanttisen illan sen kanssa, mä sanoin.
- Se tykkää susta... Jo jos se ei tajua kuinka kiva sä oot, niin se ei oo sitten sun arvonen... Me ollaan aina sun puolella, Eddie sanoi lohduttavasti. Mä hymyilin, kunnes mä kuulin ovikellon soivan...
- Toi on varmaan Devon, mä sanoin innoissani ja menin avaamaan oven... Se ei sitten ollutkaan Devon vaan joku ihan muu...
- Donna! mä sanoin.
- Raven, mä tarvitsen nyt vähän ihmistä kuuntelemaan, Donna sanoi ja käveli sisään sohvalle. Chels ja Eddie olivat häipyneet.
- Mikä hätänä? mä kysyin Donnalta ja menin istumaan sen viereen.
- Mun rakas poikaystävä Teddy jätti mut, Donna nyyhkytti koira sylissään. Sillä oli nimittäin söpö chihuahua.
- Oho...
- Onhan sulla aikaa? se kysyi.
- Oikeestaan... mä alotin.
- ...Hyvä! Mun rakas Teddyni...
- Mee vaikka tonne ylös mun huoneeseen, mä sanoin.
- Mä painan sitten nappulaa, kun mä tarvitsen sua, Donna sanoi ja käveli ylös.
- Joo... mä sanoin ja huokaisin syvään.
- Rae! mä kuulin Chelsean huutavan. Se käveli Eddien kanssa mun luo.
- Missä Devon on? Eddie kysyi.
- Se ei oo vielä tullut, mä sanoin.
- Kuka sitten siellä oven takana oli?
- Mun pomo...
- Mitä se täällä tekee? Chels kysyi.
- Sen poikaystävä jätti sen... Vähän niinkuin mäkin näin näyn missö Devon suuttui mulle...
- Niin ei tuu tapahtumaan, Eddie lohdutti.
- Ei niin, Chels sanoi.
- Kiitti. Te ootte ihania... Mutta voitteks te auttaa mua?
- Missä asiassa? Chels kysyi.
- Menkää mun huoneeseen ja pitäkää Donnalle seuraa. Varokaa ettei se tuu alakertaan, mä sanoin niille. Eddie ja Chels katsoivat mua vähän aikaa ja menivät yläkertaan. Sitten mä kuulin ovikellon soivan ja mä menin avaamaan oven... Tällä kertaa se oli kuitenkin Devon!
- Moi Raven!
- Moi Devon mä sanoin ja halasin sitä.
- Mä ootin sua, mä sanoin sille.
- Sori, että mulla kesti. Oli kauhee ruuhka, se sanoi. Sitten me oltiin just pussaamassa, kun mä sain sähköiskun... Mä hypähdin taaksepäin.
- Mun pitää käydä mun huoneessa, mä sanoin ja häivyin sinne. Donna istui mun sängyllä ja Chels ja Eddie tuijottivat Donnaa.
- Raven, vihdoinkin tulit. Mikä kesti? Donna kysyi multa.
- Oli vähän juttuja...
- Ketä noi kaks on?
- Ai niin mä unohdin kertoa... Noi on mun parhaat kaverit, Chelsea ja Eddie, mä sanoin.
- Mielenkiintosta...
- Mä meen nyt. Paina nappia, kun sä tarvitset jotain, mä sanoin Donnalle ja häivyin alas. Devon katsoi mua vähän hämmästyneenä. Ei mikään ihmekkään...
- Rae, sä oot myöhässä... Meidän pitää lähteä, Devon sanoi.
- Devon, jäädään tänne...
- Mutta...
- Pidetään täällä romanttinen ilta.
- Minä ja sinä kaksistaan, se sanoi ja silitti mun poskea. Oli ihanaa, kun mä taas tunsin sähköiskun.
- Mä käyn ylhäällä, mä sanoin.
- Mutta Rae... Devon alotti, mutta mä olin häippässyt jo mun huoneeseen... Donnalla oli kädessään mun päiväpeitosta tehty joku ihmejuttu. Mä katsoin sitä pitkään. Eddie ja Chelsea seisoivat hiljaa paikoillaan...
- Mitä te ootte tehneet oikein? mä kysyin.
- Kunnostin vähän sun sänkyä, Donna sanoi.
- M-mitä? Mun sänky on tyhjä... Jäljellä on vaan patja...
- Nii-in... Ota tää, Donna sanoi ja antoi mulle ison matkalaukun.
- Hui miten painava! Mitä tässä on? mä kysyin.
- Salaisuus... Ota se nyt vaan, se sanoi. Mä otin sen ja häippäsin alakertaan. Devon tuijotti mua ihmeissään taas...
- Rae, mikä toi on?
- Yks kiva juttu... Istutaan tonne lattialle. Se on romanttista, mä sanoin sille ja me mentiin istumaan. Mä avasin matkalaukun ja yllätykseksi siellä oli ruokaa...
- Kauhee nälkä, Devon sanoi ja otti leivän laukusta. Mä sain taas sähköiskun ja häivyn mun huoneeseen... Mitä asiaa Donnalla oli taas...
- Mitä nyt Donna? mä kysyin.
- Tuo se laukku takaisin?
- Miks?
- Mä tarvitsen sitä...
- Mutta...
- Mä oon sun pomo... Raven, tuo se tänne! Ehkä mun Teddy tulee ja me voidaan syödä niitä ruokia yhdessä, Donna sanoi ja haaveili. Mä kävelin taas alas ja mä huomasin, että Devon oli just syömässä leivän...
- Devon, älä syö sitä, mä sanoin ja otin leivän sen kädestä. Mä laitoin sen matkalaukkuun.
- Miksen? Meidänhän piti viettää romanttinen ilta yhdessä!? Mitä romanttista tässä on, että sä häivyt koko ajan? Devon kysyi.
- Mä selitän kohta... Pitää käydä vielä kerran tuolla, mä sanoin ja häivyin taas mun huoneeseen...
- Raven, hyvä että sä tulit! Mä en kestä kohta enää, Donna sanoi.
- Mitä on tapahtunut? mä kysyin hämmästyneenä.
- Mä juttelin Teddyn kanssa ja se oli tosi vihainen mulle... Donna valitteli.
- Ota tää nalle, Chels sanoi ja ojensi nallen Donnalle.
- Ei, Chels! Mä sain ton Devonilta, mä sanoin Chelsealle.
- Emmä halua sitä, Donna sanoi ja heitti nallen lattialle... Heti perään Donna koira hyppäsi sängyltä ja nallen kimppuun...
- Ei, älä koske siihen, mä sanoin ja yritin napata nallen, mutta sen pää irtosi. Mä katsoin koiraa vihaisena. Se juoksi alakertaan... Mä tulin perässä ja mä huomasin, että se oli mennyt Devonin syliin...
- Onks toi mun antama nalle? Devon kysyi ja osoitte sormella nallea mikä oli mun kädessä.
- No tota... mä alotin.
- Oi äidin pikkumussukka... Ei kai toi tyyppi satuttanut sua, Donna puhui koiralleen...
- Raven, mitä täällä on oikein menossa? Devon kysyi multa.
- Kukas tyyppi sä oot? Donna kysyi Devonilta.
- Mä oon Devon. Ravenin poikaystävä.
- Vai poikaystävä...
- Niin...?
- Miten sä oot täällä, kun Raven on töissä? Mä oon nimittäin Ravenin pomo, Donna sanoi. Devon katsoi mua...
- Onks se totta? Devon kysyi multa.
- No mä... Donna tuli tänne, kun sen poikaystävä oli jättänyt sen... Mä yritin kertoa, etten mä ehdi, mutta kun se on mun työnantaja... mä sanoin.
- Sä valehtelit mulle... Meillä piti olla kivaa ja tää oli ainoa ilta... Mä halusin viettää tän illan kahdestaan, mutta sä pilasit sen, Devon sanoi niinkuin mä olin nähnyt näyssä... Devon käveli kohti ovea.
- Devon, kuuntele! mä sanoin.
- Ei tästä tuu mitään. Sori Rae, Devon sanoi ja lähti. Mä jäin tuijottamaan ovea ja menin istumaan Donnan viereen sohvalle.
- Sun takia, mä menetin mun poikaystävän, mä sanoin Donnalle vihaisesti.
- Mä en tehnyt mitään... Sitä paitsi oon mäkin menettänyt jo mun Teddyni... Onneks tää pikkukulta on mun kanssa, Donna sanoi ja puhui koiralleen...
- On tää raskasta, mä sanoin. Sitten mä kuulin oven käyvän. Mä katsoin kuka tuli... Se oli Cory.
- Ai moi Cory! Tässä on mun työnantaja, mä sanoin.
- Moi! Cory sanoi vähän hiljaisesti.
- Onks kaikki hyvin? mä kysyin siltä.
- Älä edes kysy... Cindy on liian kiva tyttö... Emmä voi unohtaa sitä noin vaan, Cory sanoi ja sitten me kaikki huokaistiin, kunnes joku soitti ovikelloa...
- Mä meen avaa oven, Cory sanoi ja avasi oven. Siellä oli Cindy eli Coryn tyttöystävä...
- Cindy! Cory sanoi.
- Moi Cory! Cindy sanoi.
- Mitä sä teet täällä?
- Mä mietin tätä kaikkea... Emmä välitä muista...
- Emmäkään...
- Alotetaanko alusta?
- Alotetaan vaan, Cory sanoi ja he halasivat. Kiva, että mun veli oli ees onnellinen... Sitten kaikki muuttui, kun ovikello soi taas... Cory avasi oven ja mä näin kuka siellä oli... Se oli Devon! Mä ryntäsin heti halaamaan sitä.
- Raven, mun ei ois pitänyt lähteä sillä lailla... Mä vaan ootin niin yhteistä iltaa... Mä ootan sitä sitä todella, koska mä oon ihan hulluna suhun, Devon sanoi. Mä hymyilin ja sitten me suudeltiin... Just sitten taas ovikello soi... Mä avasin oven ja siellä oli joku tyyppi...
- Teddy! Donna kiljahti ja ryntäsi Teddyn luo halaamaan tätä. Me kaikki oltiin päästy sopuun. Ihanaa! Se oli niin söpöä ja sulosta. Mä en voinut unohtaa tätä päivää ehkä ikinä...

Tosta oli mennyt nyt joku kuukausi. Mä yritin jatkaa eteenpäin... Nyt mä istuin olohuoneessa sohvalla ja mietin vähän kaikkea. Kaikki oli niin sekavaa...
- Raven, mitä sä mietit? isä kysyi multa.
- En oikein mitää... mä sanoin.
- Sä mietit Devonia...?
- No ehkä vähän...
- Eihän teillä oo niin paljon edes matkaa toistenne luo.
- Emmä sitä mieti. Kyllä mä oon jo päässyt Devonista yli... Ei me olla enää yhdessä. Liian paljon kumminkin matkaa ja sillein...
- Haluutko sä luovuttaa?
- Emmä tiiä... Ei mulla oo oikein muutakaan vaihtoehtoa. Sitä paitsi koulussa on söpöjä poikia, mä sanoin ja isä katsoi mua.
- Sun päätöshän se on...
- Niin...
- Mä meen ottaa päiväunet. Väsyttää vähän, isä sanoi ja meni yläkertaan... Yhtäkkiä mä kuulin jonkun soittavan ovikelloa. Mä menin avaa oven...
- Chelsea! mä sanoin.
- Terve Rae! Chels sanoi ja käveli sisään.
- Miten sulla menee? Chels kysyi.
- Emmä nyt tiiä... Miten niin?
- Mulla on idea!
- Kerro!
- Pidetään bileet! Chelsea sanoi innoissaan.
- Miks? Missä?
- Bilettäminen on kivaa... Pidetään ne bileet täällä. Tulee olemaan siistii, Chelsea hehkutti.
- Hmm... Autatko sä?
- Joo tottakai.
- Kiva...
- Mulla on myös toinen asia, Chelsea sanoi.
- Mikä asia?
- Mä ilmotin sut koulun treffipalveluun, Chels sanoi ja mä katsoin sitä.
- M-mitä sä teit?
- Ilmotin sut koulun... se sanoi kunnes mä keskeytin sen.
- Miks Chelsea? Oonko mä antanut luvan?
- Mä vaan ajattelin, että kun sä oot vähän surullinen...
- Just...
- No sori, jos se oli susta huono idea. Voinhan mä ottaa sut poiskin sieltä, Chels sanoi ja se oli just lähtemässä, kunnes mä nappasin sitä kädestä kiinni.
- Eo sun tartte, mä sanoin. Chels hymyili.
- Missä sun tietokone on? Chelsea kysyi.
- Keittiössä, mä sanoin ja sitten me käveltiin sinne.
- Mä näytän sulle, Chelsea sanoi ja meni tietokoneelle. Kone oli jo valmiiks päällä, joten sen piti vain näyttää se sivu mulle... Chels meni johonkin ihmepaikkaan...
- Valmista! se sanoi ja päästi mut koneelle.
- Mitä mä teen?
- Katsot onks siellä ketään mielenkiintosta tyyppiä...
- Ooks mä tää 6021? mä kysyin.
- Joo se on tosi söpö ja romanttinen luku, Chels sanoi.
- Nyt löytyi joku... 4267...
- Kiinnostavaa... Juttelen sen kanssa. Mä tästä lähden niin saatte jutella rauhassa, Chels sanoi.
- Kiitos Chels... mä sanoin.
- Mistä?
- Tästä, että sä kerroit mulle tästä sivusta... Sä oot hyvä ystävä.
- Ainahan mä oon... No ei vaiskaan... Niin säkin oot, Chels sanoi ja hymyili.
- Mutta moikka nyt Rae! Chelsea sanoi ja lähti. Mä jäin juttelemaan 4267:n kanssa...

Seuraavana päivänä mä meikkailin mun kaapin luona ja vilkuilin itseäni peilistä. -
- Rae! kuului mun takaa. Chels ryntäsim mun viereen sen kaapille. Sen kaappi oli ihan mun kaapin vieressä.
- Moi Chels! mä sanoin.
- Sähän oot hienona. Löysitkö sä jonkun tyypin sieltä?
- No oikeestaan joo...
- Kuka se on?
- 4267...
- Kuulostaa hyvältä...
- Me tavataan kohta, mä sanoin.
- Ahaa, no mä jätänkin teidät sitten kaksin, Chelsea sanoi ja lähti...

Me päätettii tavata 4267:n kanssa koulun portailla. Mä oottelin siinä kaikessa rauhassa ja yritin vähän vihjailla ohikäveleville...
- 4267? mä sanoin, mutta ei kukaan tajunnut mitä mä tarkotin.
- Ooks sä 4267? mä yritin kysellä, mutta ei. Sitten mä huomasin Eddien tulevan ylhäältä.
- Hei Rae! se sanoi.
- Ai hei Eddie! Ootaks sä jotain?
- En. Ootaks sä?
- No... oikeestaan...
- Voi ei Loca! Eddie sanoi ja huomasi Locan tulevan rappusista. Loca oli Muffyn ja Alanan (mun entinen kaveri) kavereita. Se oli hirveen pitkä. Eddietä päätä pitempi. Eddie pelkäsi sitä kuten mäkin. Se oli ihastunut Eddieen. Sitä ei kai haitannut niiden pituusero. Outoa, sillä mua ainakin haittaisi, jos mä oisin pitempi kuin poika.
- Kiitos Raven, kun sä kutsuit mut sun bileisiin, Loca sanoi ja katsoi mua.
- Mun mielestä mä en oo kutsunut sua, mä sanoin.
- Mutta sä kutsut tai... se sanoi ja mä aloin pelkäämään sitä.
- Joo tossa kutsu. Ole hyvä Loca, mä sanoin ja mä annoin sille kutsukortin.
- Nähdään Eddie, Loca sanoi ja löi Eddietä olkapäähän.
- Joo moikka Loca! Eddie sanoi. Mä katsoin sitä hetken.
- Tykkääks sä Locasta? mä kysyin.
- No emmä sen kaa naimisiin aio mennä, jos sä sitä ajoit takaa, se vastasi.
- Ei, kun mä vaan mietin vähän...
- Mulla on kyllä yks toinen asia mitä mä en ehkä kehtaa kertoo...
- Eddie, me ollaan parhaita kavereita. Sä voit puhuu mulle ihan mistä vaan, mä sanoin sille.
- No... Mä kävin koulun nettisivujen treffipalvelussa...
- Mitä? Säkin? Mäkin kävin, mä sanoin.
- Oikeasti?
- Joo. Hyvä yhteensattuma.
- Totta, se sanoi ja me oltiin ihmeissämme. Sitten me katsottiin, joka suuntiin ja sitten taas toisiamme.
- Ei meidän parit taida tulla, Eddie sanoi mulle.
- Ei niin, mä sanoin ja me katsottiin taas eri suuntiin, kunnes meillä napsahti päässä ja me katsottiin taas toisiamme.
- 4267? mä kysyin.
- 6021? Eddie kysyi.
- Me ollaan täydellinen pari, me sanottiin yhtä aikaa...

- Me ollaan siis pari, Eddie sanoi.
- Minä ja sinä, mä sanoin.
- Outo juttu. Parhaat kaverit löytää toisensa treffipalvelun avulla...
- Totta. Mitä meidän pitäs tehdä?
- Musta meidän pitäs ehkä yrittää...
- A-ai, mä sanoin kunnes me kuultiin koulun kellojen soivan. Tunti alkaisi kohta.
- Tunti alkaa, Eddie sanoi.
- Joo... Halataan!? mä sanoin ja me yritettii halata, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten uudestaan, mutta taaskaan ei tullut mitään.
- Nähdään ens tunnilla, mä sanoin Eddielle. Sitten mä huomasin, että mä olin mennyt väärään luokkaan.
- Mulla on tuolla tunti, mä sanoin ja kävelin mun luokkaan.
- Ja mulla tuolla, Eddie sanoi ja käveli sen luokkaan...

Koulun jälkeen me oltiin Chelsean kanssa meillä mun huoneessa. Mä olin kertonut sille musta ja Eddiestä.
- Kuvittele, että me ollaan Eddien kanssa yhdessä, mä sanoin sille.
- Mä oon tosi onnellinen teidän puolesta. Eks sua yhtään hermostuta? Chels ihmetteli.
- Chels, se on vaan Eddie.
- Totta, se on Eddie, se sanoi, kunnes mä kuulin Eddien äänen.
- Voi ei, Eddie tulee! mä panikoin ja katsoin Chelseata. Se katsoi mua.
- Moi Eddie! Chels sanoi. Mä käännyin ja näin Eddien siinä kukkien ja suklaarasian kanssa.
- Ai terve Chelsea!
- Onks noi suklaat mulle? Chels kyseli.
- Ei, ne on Ravenille, Eddie vastasi.
- No noi kukat on varmaankin mulle!? Chelsea sanoi.
- Ei, kun nekin on Ravenille, Eddie sanoi.
- Miten kaikki voi olla Ravenille... Chelsea sanoi vihaisena, kunnes se tajusi. Me katsottiin Eddien kanssa sitä.
- Niin joo... Mä jätänkin teidät söpöliinit rauhaan, Chels sanoi ja käveli mun ovelle.
- Eddie and Raven sitting in the tree K-I-S-S-I-N-G H-I-J-K-L-M-N, se lauloi ja käveli sitten pois.
- Haha... Mitä me tehdään tolle? mä kysyin Eddieltä.
- Niinpä. Emmä tiiä, Eddie sanoi ja sitten me katsottiin vähän aikaa toisiamme, kunnes Eddie puhui.
- Mutta totta... Nää on sulle, Eddie sanoi ja ojensi kukat ja suklaarasian mulle.
- Oi, kiitos. Tosi sulosta... Mee istuu vaan tohon sohvalle, mä sanoin sille. Se meni istuu ja mä jäin seisomaan paikoilleni.
- Tuu tänne, se sanoi ja mä kävelin sen viereen istumaan. Mä pistin suklaarasian pöydälle ja sitten me oltiin ihan hiljaa ja katsottiin vähän kaikkialle.
- Haluuks sä karkkia? mä kysyin siltä.
- Jos säkin otat, se sanoi. Mä olin just ottamassa, mutta sekin otti yhtä aikaa. Meidän kädet osu yhteen ja me katsottiin toisiamme. Sitten mä otin mun käden pois siitä ja mä katsoin Eddietä. Se katsoi mua oudosti.
- Otatko sä karkkia? se kysyi multa vuorostaan. Mä nyökkäsin uudestaan. Me otettiin yhtä aikaa, mutta tällä kertaa meidän kädet ei osunu yhteen.
- Hmm... tummaa suklaata, mä sanoin.
- Joo... Tää jäi kiinni mun hampaaseen, se sanoi ja alkoi kaivella hammastaan. Mä taas näin tulevaisuuteen... Mä olin aikuinen ja äiti. Mulla oli lapsia, jotka olivat kamalia kauhukakaroita. Ne juoksenteli edestakasin ja mä yritin kieltää niitä tekemästä tyhmyyksiä. Mulla alkoi palaa pinna, kunnes isä tuli. Isä oli Eddie. Lapset huusivat vaan "isi" ja juoksivat Eddien syliin. Me oltiin naimisissa Eddien kanssa. Se oli tosi outoa...
- Jalat pois pöydältä! mä karjasin Eddielle, joka piti jalkojaan mun pöydän päällä.
- Mitä sä oikein sekoot? se kysyi multa hämmästyneenä. Mä kävelin sivuun ja Eddie käveli mun luo.
- Mä en ajatellu tätä meidän juttua ihan loppuun asti... Tää ei näytä hyvältä, mä sanoin sille.
- Miks? Kun mä pidin jalkoja pöydällä? Kerro mulle mitä sä haluat tehdä.
- Kyse ei oo vaan siitä. Tää ei vaan sovi mulle.
- Sä valehtelit mulle. Sä halusit vaan hyvän syyn jättää mut.
- No, oikeastaan... Ei me edes olla kunnolla yhdessä...
- Okei, ei ois pitänyt edes yrittää. Mä en taida olla sun tyyppinen... Eddie sanoi.
- Eddie, sä et tajua nyt oikein.
- Mä tajuan ihan hyvin. Sä et halua yrittää enää. Selväks tuli, se sanoi ja otti suklaarasian pöydältä. Sitten se häipyi ja mä jäin seisomaan surullisena...
- Miks mun piti nähdä se näky? mä kysyin itseltäni.
- Mitä mä nyt teen? mä kysyin, kunnes mulle tuli idea. Mä päätin mennä koulun treffipalveluun ja etsiä sieltä toinen tyyppi. Se ei olisi täydellinen treffikumppani, sillä Eddie oli se palvelun mukaan... Eihän mun tarvinnut olla täydellisen kanssa. Eihän Devonkaan ollut ja silti me oltiin tosi kauan yhdessä. Mä kävelin keittiöön tietokoneelle. Mä avasin koulun nettisivut ja menin sitten treffipalveluun. Sieltä löytyi yksi kiinnostava tyyppi... Mä olin taas 6021 ja se kiinnostava tyyppi oli 5981. Me alettiin jutella ja me sovittiin, että me tavataan mun kaapilla koulussa. Mua jännitti kamalasti. Kukakohan se tyyppi oli?

Seuraavana päivänä, kun mä olin koulussa ja mä oottelin mun kaapilla sitä tyyppiä, mä huomasin Matthewin... Matthew oli mua pari vuotta vanhempi poika, jonka kanssa mä olin ollut joskus treffeillä. Treffit meni huonosti, sillä mä tajusin millanen tyyppi Matthew oli. Se oli oikea sika. Se söi melkein koko ravintolan ja munkin ruuat. Matthew puhui ruoka suussa ja teki mulle jopa lautasliinastaan merimieshatun. Se käyttäytyi kuin mikäkin pikkulapsi. Mä en tajunnut miten se pystyi olla mua vanhempi. Se oli niin lapsellinen. Mä yritin lähteä karkuun ennen kuin se huomaisi mut. Mä vakoilin sitä ja mä kuuntelin mitä se puhu sen kaverin kanssa.
- Rae, mitä sä teet? mä kuulin jonkun puhuvan mun takana. Mä käännyin katsomaan kuka se oli... Se oli Chelsea.
- Chels, mä vakoilen.
- Ketä?
- Matthewtä...
- Miks ihmeessä? Eks sä saanu jo tarpeeks niistä treffeistä missä se oli oikea sika?
- Emmä siitä tykkää. Mä vaan haluun tietää mitä se puhuu.
- Mutta...
- Shh.
- Mulla on treffit, mä kuulin Matthewin sanovan.
- Kenen kanssa? sen kaveri kysyi.
- Mä kävin kattomassa koulun nettisivujen treffipalvelusta täydellistä kumppania ja mä löysin jonkun tytön. Me sovittiin, että me tavataan sen kaapilla. Mä en oo nähny vielä ketään siinä kaapilla.
- Mikä sen nimi on?
- 6021, Matthew sanoi ja mä katoin niitä suu auki. Mä katsoin sitten Chelseata.
- Eks sä ollu 6021?
- O-olin...
- Mutta miten toi voi olla mahdollista, että nyt toi siis oottaa sua? Ehkä jollakin on sama nimi kuin sulla.
- Ei, Chelsea! Se olin mä...
- Mutta sähän olit Eddien kanssa!?
- Meillä meni poikki... Mä jätin sen, mä kerroin sille.
- Minkä takia? Riitelitteks te?
- Emmä voi seurustella mun parhaan kaverin kanssa. Kai sä tajuat sen?
- Hmm... en... No kai mä tajuan. Ehkä sä oot oikeessa, Chelsea sanoi.
- Pitäskö mun mennä Matthewin luo ja paljastaa, että 6021 oon mä.
- Miten sä kestät?
- Emmä tiiä... Eddie ei puhu mulle eikä mulla oo ketään muutakaan, mä sanoin. Chels katsoi mua surullisena.
- Ehkä sun pitää sitten yrittää.
- Pakkohan mun on, mä sanoin ja kävelin mun kaapille. Matthew katsoi ympärilleen, kunnes se huomasi mut.
- Raven!
- Moi Matthew!
- Mitä sä teet? se kysyi multa.
- Oon mun kaapilla...?
- Ei kun siis... Mahdoton ajatus... se sanoi ja raapi päätänsä.
- Mikä? Mikä on mahdotonta?
- Mä kävin koulun treffipalvelussa ja mä tapasin kivan tytön ja me sovittiin, että me tavataan tässä kaapilla, minkä sä just omistat...
- Mä oon se tyttö...
- Mitä!?
- Mä oon 6021...
- Oho...
- Mitä oho? Sä oisit oottanu jotain toista tyttöä.
- Ei, kun siis...
- Joo mä tiiän, etten mä oo täydellinen, mutta mä sentään yritän... Mä muistan miten sä käyttäydyit niillä treffeillä ja nyt vielä tää, mä sanoin. Mä en tykännyt siitä, musta tuntui pahalta, että se ei oikeasti ilahtunut, kun se olin mä. Se ois oottanut jotain kauniimpaa ja fiksumpaa tyttöä.
- Sä ymmärsit väärin...
- Nyt mä tiiän miltä tää tuntuu, kun toinen yrittää kaikkensa, mutta toinen haluaa luovuttaa... Niin kävi, kun mä jätin... Mitä mä sulle oikein selittelen... Ei mun tarvitse, kun emmä oo sulle mitään velkaa, mä sanoin ja lähdin kävelemään poispäin.
- Raven!
- Mulla on ihan sama. Mä oon bileissä sitten yksin, mä sanoin ja häivyin paikalta. Tuntui tosi inhottavalta. Chelsea oli nähny tilanteen ja se huuteli mun perään, mutta mä en pysähtynyt. Mua oltiin loukattu...

Illalla meillä oli bileet. Chelsea tuli Dannyn kanssa. Niillä oli joku paketti mukana.
- Hei, Rae! Danny sanoi mulle.
- Ai hei! mä sanoin.
- Rae, meillä on sulle jotain, Chelsea sanoi ja antoi paketin mulle.
- Se on aika kiva lahja, Danny sanoi. Mä yritin avata paketin, mutta se ei meinannut aueta ollenkaan...
- Se on auki. Nosta vaan toi kansi ylös, Chels sanoi. Mä katsoin Chelseata ja nostin sitten kannen ylös. Siinä oli kaksi pyyhettä, missä luki "6021" ja "4267"
- Öö pyyhkeitä...?
- Joo te voitte mennä Eddien kanssa naimisiin, kun tehän ootte täydellinen pari.
- Chels, etkö sä muista? Me ei olla enää yhdessä Eddien kanssa. Mulla meni poikki Matthewin kanssa ja mä oon nyt yksin...
- Mä taidan mennä tästä, Danny sanoi ja häipyi.
- Raven... Chels alotti.
- Mä en tajua miks Matthew oli sellanen mulle? Mä yritin olla vaan kiltti...
- ... kuten Eddie oli kiltti sulle. Matthew teki sulle saman tempun minkä sä teit Eddielle, Chelsea jatkoi.
- Chels, mä valehtelin sulle...
- Mitä? Valehtelit? Mistä?
- Mä sanoin, että mä jätin Eddien sen takii, kun me ollaan parhaita kavereita, mutta totuus on se, että...
- Totuus on mikä...?
- Mä jätin Eddien sen takia, kun mä näin tulevaisuuteen.
- Mitä sä näit?
- Meillä oli tosi paljon lapsia ja me oltiin onnellisesti naimisissa...
- Kerroitko sä Eddielle?
- Emmä pystynyt kertomaan sille sitä.
- Mikset?
- Koska kaikki oli niin täydellistä ja sellaista. Mä en halua pilata meidän ystävyyttä...
- Sun pitää puhua sille.
- Niin mä tiiän.
- Mä meen tonne Dannyn kanssa... Kato Rae vasemmalle, niin sä näät yhden tyypin, Chelsea sanoi ja häipyi Dannyn luo. Mä vilkaisin vasemmalle ja mä näin siellä Eddien. Mä hymyilin ja kävelin sen luo.
- Kiitos Eddie, kun sä tulit mun bileisiin, mä sanoin sille.
- Pakkohan mun oli tulla, se sanoi.
- Hei Eddie, Loca sanoi ja löi Eddietä olkapäähän. Mä katsoin Locaa ihmeissäni.
- Mä pyysin Locan mun pariks, kun sä et halunnut tulla, se sanoi.
- Tanssitaaks? Loca kysyi.
- Tanssitaan vaan, Eddie sanoi ja he häippäsivät tanssimaan. Mä kävelin isän luo joka just oli booliastian edessä. Se oli kaatamassa boolia mukiinsa.
- Raven! isä sanoi.
- Terve isä! mä sanoin.
- Kivat bileet...
- Niin kai...
- Onks joku hätänä?
- Ei...
- Mä meenkin tästä tonne alakertaan, isä sanoi.
- Joo hyvä idea, mä vastasin. Se käveli sinne ja mä otin syötävää. Mä menin sivuun syömään. Mä näin, kun kaikki muut tanssivat paitsi minä.  Me oltais voitu olla Eddien kanssa pari, mutta mä tyhmä menin pilaamaan sen. Ei ois pitänyt... Yhtäkkiä mä huomasin näkeväni taas tulevaisuuteen. Mä näin mut ja Eddien kahden lapsen kanssa. Me näytettiin Eddien kanssa kovin läheisiltä ja onnellisilta. Kaikki oli tosi hienosti, kunnes mä muistin Eddien...
- Voi hitsi, Eddie, mä sanoin ja juoksin Eddien luo. Se oli just ottamassa juotavaa.
- Eddie, meidän pitää jutella tulevaisuudesta, mä sanoin sille.
- Mä oon Locan pari ja mä vien sille just juotavaa.
- Mä tiiän sen... Mutta kato vähän tonne. Sillä on jo toinen tanssipari, mä sanoin sille ja osotin sormella Locaa, joka tanssi jonkun pojan kanssa.
- Kuka toi on? Joku miljonääri? Eddie kyseli.
- Emmä tiiä, mutta kuuntele... Mä tykkään susta ja mä jätin sut, koska... mä näin tulevaisuuteen.
- Mikset sä kertonut mulle?
- Koska kaikki oli niin hienosti. Me oltiin naimisissa ja... Kaikki oli niin upeeta, mä selitin.
- Voi...
- Kuuntele. Mä näin tänään toisen näyn ja me oltiin siinä tosi onnellisesti naimisissa ja kaikki näytti olevan täydellistä.
- Sä haluut siis, että se ois totta?
- Voispa se olla totta.
- Rae, ne on vaan näkyjä. Kukaan ei tiiä tulevaisuudesta. Et säkään...
- Niin, no mun näyt menee välillä vähän oudosti, mä sanoin.
- Mutta mitä sä haluisit tehdä nyt?
- Mä haluun yrittää, mutta mä en halua pilata meidän ystävyyttä, mä sanoin sille.
- Joo mutta, me ollaan täydellinen pari, kun taas Loca ja toi herra miljonääri ei oo, Eddie sanoi ja katsoi Locaa.
- Mutta jos me ei nyt yritetä niin tästä ei tuu ikinä mitään, Eddie jatkoi.
- Sä oot oikeessa... No mitä me tehdään? mä kysyin siltä.
- Jos vaikka tanssittais eka, Eddie sanoi ja ojensi mulle kätensä. Mä hymyilin ja tartuin siihen sitten. Se vei mut tanssilattialle ja me tanssittiin hitaita.
- Tää on kivaa, mä sanoin Eddielle tanssiessa.
- Joo ja ihan tavallista, Eddie vastasi. Sitten me huomattiin Chels ja Danny ja ne pussas... Chelsea näytti olevan oikeasti onnellinen ja se oli ihanaa. Me katsottiin Eddien kanssa toisiamme vähän hämmästyneinä, kunnes Eddie tuli mua lähemmäs ja me suudeltiin. Se tuntui vähän oudolta. Sitten, kun se oli ohi, niin me katsottiin hetki toisiamme.
- Oliks se outoa? mä kysyin siltä.
- Oli se ehkä vähän, Eddie sanoi.
- Joo, mutta se tuntui aika taianomaselta.
- Mä tunsin samoin.
- No... meidän piti antaa mahdollisuus.
- Joo ja nyt me tiietään, että me ollaan... täydellinen pari, Eddie sanoi.
- Niin, ja sun huulissa on täydellistä huulikiiltoa, mä sanoin hymyillen. Eddie pyyhki sitä pois.
- Huulikiiltoa...
- Sori, mä sanoin ja me halattiin. Yhtäkkiä mä huomasin Locan tulevan väliin.
- Hei mä juttelin Ravenin kanssa, Eddie sanoi Localle.
- Tanssitaan, Loca sanoi.
- Älä kysy mitään! Loca sanoi mulle ja katsoi mua.
- Emmä aatellukkaan kysyä, mä sanoin sille. Sitten mä olin just lähtemässä, kunnes mä huomasin Coryn ja sen kaverin mun huoneessa.
- Cory, oota vähän!
- Joo me häivytään, Cory sanoi ja ne oli just lähtemässä, kunnes mä pysäytin ne.
- Älkää menkö minnekkään... Mä huomasin teidät kyllä.
- Joo sori... Cory sanoi.
- Me mennään tästä nyt, Coryn kaveri sanoi.
- Te tuutte tanssimaan meidän kanssa, mä sanoin.
- Oikeesti? Vau! Kiitti sisko, Cory sanoi ja se juoksi tanssilavalle kaverinsa kanssa.
- Kaikki tanssii! 1, 2, 3, 4, mä sanoin kovaa ja sitten me kaikki tanssittiin nopeen biisin tahtiin. Se oli tosi kivaa.

Kun bileet oli ohi. Kaikki menivät jonossa ulos ovesta.
- Kivat bileet, Chelsea sanoi mulle.
- Kiitti Chels, mä vastasin. Kun kaikki olivat häipyneet, isä puhui mulle.
- Toivottavasti sulla oli kivaa, isä sanoi.
- Joo, mä sanoin.
- Juhlat ei oo vielä ohi, isä sanoi ja tanssi keittiöön. Mä katsoin sen perään, kunnes mä huomasin Eddien tulevan ovelle päin. Se oli vielä sisällä.
- Nähdään huomenna koulussa, Eddie sanoi mulle.
- Joo, moikka! mä sanoin ja suljin oven. Mä huokaisin syvään ja jäin seisomaan paikalleni melkein oven eteen. Sitten mä kuulin, kun joku tuli sisään. Mä katsoin kuka sieltä tulee, mutta Eddie tulikin ja pussasi mua... Mä jähmetyin. kun se oli taas ohi. Me katsottiin toisiamme vähän hämmästyneinä.
- Mä en tuntenut mitään, Eddie sanoi.
- Emmäkään, mä vastasin.
- Nähdään koulussa yheksältä, Eddie sanoi.
- Joo yheksältä, mä vastasin ja se häipyi. Mä jäin taas seisomaan paikalleni.
- Ei paha, mä kuulin Eddien sanovan oven takaa. Mä kävelin hymyillen pois...

Oli mennyt viikko bileistä. Mä ikävöin Devonia, niin paljon, että mun oli pakko soittaa sille. Mä otin kännykän esiin ja soitin.
- Devon.
- Raven tässä.
- Hei Rae!
- Mulla on asiaa sulle...
- Mitä asiaa?
- No mä tota...
- Sä mitä?
- Öö... No mulla on kamala ikävä sua.
- Niin mullakin sua.
- Mä haluisin nähdä sut.
- Kyllä me vielä nähdään. Mä lupaan sen.
- Mä rakastan sua, Devon.
- Rae, mäkin rakastan sua.
- Mitä sä oot tehnyt?
- En kyllä oikein mitään. Vahdin pikkusiskoa...
- Vai pikkusiskoa....
- Sanoiks sä jotain?
- En sanonut...
- Mitä sä oot tehnyt?
- Mä pidin viikko sitten bileet.
- Etkä kutsunut mua.
- Sä asut pitkällä.
- Se olikin vitsi.
- Aa joo...
- Millaset bileet ne oli?
- Sellaset ihan kivat. Mä etin koulun treffipalvelusta täydellistä kumppania...
- ... Täydellistä kumppania?
- Joo-o ja sitten löyty kiinnostava ja se paljastui Eddieksi. Me alettiin seurustella, mutta mä jätin sen, kun mä näin...
- ... Näit mitä?
- Näin tota... Näin, että me ei... sovittu yhteen, joten se suuttui mulle. Mä menin sitten uudestaan treffipalveluun ja mä törmäsin siellä sitten Matthewiin, jonka kanssa mä olin ollut joskus treffeillä. Se oli ihan kamala tyyppi. Niin kamala. Mä loukkaannuin sille ja lopulta mä olin juhlissa yksin, kunnes me sovittiin koko juttu Eddien kanssa. Me tanssittiin ja me... me öö... suudeltiin...
- Te teitte mitä?
- Eddie pussas mua...
- Ai Eddie?
- Niin...?
- Miten sä kehtaat valehdella mulle?
- Valehdella? Mitä mä muka oon valehdellut?
- Sä sanoit, että sulla on ikävä mua ja, että sä rakastat mua...
- ... Niin mä rakastankin.
- Silti sä pussailet toisia poikia.
- Se oli Eddie. Me ollaan kavereita.
- Ihan sama oliks se kaveri vai joku muu. Sä petit mut...
- Eihän me edes seurusteltu sillon...
- Musta me kyllä oltiin sillon vielä ihan yhdessä. Se oli sen pomohässäkän jälkeen...
- Sähän jätit mut...
- ...Mutta mähän kerroin, että mä haluan yrittää, koska mä oon niin hulluna suhun ja se on totta...
- Niin mutta, kun Eddie pussas mua ja mä en tuntenut mitään kumpanakaan kertana...
- Se pussas sua siis kaks kertaa?
- Joo, mutta...
- Mä en jaksa kuunnella enempää...
- Devon...?

Se löi luurin korvaan. Mä olin tyhmä. Petinkö mä sitä oikeesti? Musta me ei seurusteltu. Mä luulin, että se oli ohi, kun me ei paljon soiteltukkaa tai mitään... Nyt mä istuin olohuoneessa sohvalla ja mä huokaisin syvään. Tällästä tää sitten olikin. Hurraa... Sitten mä kuulin jonku soittavan ovikelloa. Mä menin avaamaan oven.
- Eddie! mä sanoin.
- Raven! se sanoi ja katsoi mua.
- Tuu sisään, mä sanoin. Se käveli sisään ja me mentiin istumaan sohvalle. Me oltiin ihan hiljaa ja liikkumatta.
- Eddie, meidän pitää jutella, mä sanoin sille.
- Mistä?
- Mä soitin Devonille ja kaikki meni hyvin, kunnes mä kerroin sille mitä viikko sitten tapahtui... Muistatko sä?
- Joo tottakai... Öö emmä tiiä... Mitä sillon tapahtui?
- Täällä oli bileet ja me... Me niinkuin... Me pussattiin, mä sanoin sille.
- Niin...?
- Devon suuttui mulle, koska sen mielestä me oltiin vielä sillon yhdessä. Se pitää mua petturina... Jos mä oisin tiennyt, että me seurustellaan vielä, niin mä en ois ikinä pussannut sua, mä sanoin sille ja Eddie katsoi mua hämmästyneenä.
- Oonko mä niin kamala?
- Kamala? Mistä sä sen keksit?
- No...
- Sä oot mun ystävä ja tärkee ihminen, mä sanoin sille. Sitten se tuli lähemmäksi mua ja pussas mua. Mä työnsin päätä taaksepäin.
- Sori... se sanoi.
- Mä rakastan Devonia, mä sanoin sille.
- Mä tiiän. Sori... Toi oli vahinko. Mä en tiiä miks mä tein noin, Eddie sanoi.
- Ei se mitään, mä sanoin sille.
- Mun pitää mennä.
- Okei, mä sanoin.
- Moikka! se sanoi ja lähti. Kaikki oli niin monimutkasta...

Illalla mä istuin Chelsean kanssa mun huoneessa sängyllä.
- Chels, mä en tiiä mitä mä teen... Mun ei ois ikinä pitänyt seurustella Eddien kanssa. Mitä mä oikein ajattelin, mä sanoin sille.
- Sä yritit päästä Devonista yli... Chels sanoi.
- Joo, mutta ei mun ois tarvinut suudella Eddien kanssa... Ei tästä tuu mitään. Mä oon menettänyt tärkeimmän ihmisen mun töppäilyjen takia...
- Jos se ei tajua antaa sulle uutta mahdollisuutta, niin eihän se oo sun arvonen, Chels lohdutteli. Sitten mä kuulin jonku koputtavan mun huoneen oveen.
- Kuka? mä huusin.
- Cory. Raven, sulle on vieras, Cory huusi.
- Kuka muka?
- Sä näät kohta. Tuu alas! se huuteli. Mä katsoin Chelseata.
- Pitäskö mun mennä? mä kysyin siltä.
- Joo... Mä tuun kanssa, se sanoi. Mä nyökkäsin ja sitten me käveltiin alakertaan. Siellä oli Devon...
- Devon... mä sanoin.
- Rae... Devon alotti. Me katsottiin toisiamme.
- Mä taidankin lähteä tekemään läksyjä kotiin. Nähdään Rae, Chels sanoi ja häipyi.
- Mäkin taidan mennä tonne mun huoneeseen, Cory sanoi ja sekin häipyi. Nyt me oltiin kahdestaan Devonin kanssa ja meillä oli aikaa jutella rauhassa.
- Mitä sä teet täällä? mä kysyin siltä.
- Mun oli pakko nähdä sut...
- Miks? Ethän sä halunnut nähdä mua...
- Mä olin väärässä... Mä tajusin tänään, etten mä voi elää ilman sua, Rae.
- Mutta... Entä Eddien ja mun juttu? Me oltiin yhdessä...
- Sehän on jo ohi. Vai mitä?
- No on. Me erottiin samana päivänä, kun me alettiin seurustellakkin...
- Ethän sä tykkää siitä...?
- En, paitsi kaverina. Vaikka se tykkäiskin musta, niin mä tykkään yhdestä toisesta...
- Kenestä?
- No susta, höhlä... Mä rakastan sua, mä sanoin sille ja se hymyili mulle.
- Mäkin rakastan sua.
- Mä haluaisin yrittää, mutta jos sä et halua, niin kyllä mä ymmärrän sen, mä sanoin sille ja se katsoi mua.
- Mä haluan jatkaa siitä mihin me jäätiin, se sanoi.
- Voi Devon, mä sanoin ja me halattiin.
- Rae, lupaa mulle, että meidän välillä ei oo salaisuuksia. Mä haluan, että me voidaan puhua toisillemme...
- Mutta...
- Lupaa mulle...
- Mä lupaan, mä sanoin ja katsoin sitä. Musta tuntui inhottavalta valehdella sille. Mulla oli vielä yksi juttu kerrottavana mitä mä en ollut pystynyt kertomaan sille ikinä... Jos mä kertoisin sille, että mä oon meedio, niin pitäisikö se mua hulluna? Mitä jos se jättäisi mut?
- Devon, mun on pakko kertoa sulle yks juttu...
- Mikä juttu?
- Mä tota... Muistatko sä, kun mä sanoin Eddiestä, että mä näin, että me ei sovittu yhteen...
- Joo... Mitä siitä?
- Se on tavallaan totta ja tavallaan ei...
- Mitä?
- Oikeasti mä oon... mä olin sanomassa, mutta sitten joku keskeytti meidät.
- Devon! Raven! Haluutteks te syödä? Mä tein just ruokaa, Cory kysyi meiltä. Miks sen piti just keskeyttää mut?
- Joo, mulla onkin vähän nälkä, Devon sanoi ja se oli just kävelemässä keittiöön päin, kun se näki mun seisovan paikoillani.
- Tuutko sä? se kysyi multa.
- Joo... mä vastasin ja tulin perässä.

Ruokapöydässä Devon söi aika paljon, kun Cory tunki sen naaman eteen lisää ja lisää ruokaa. Aikoiko se tehdä Devonista porsaan? Mä taas en syönyt mitään.
- Raven, mä ymmärrän kyllä sen Eddie-jutun, mutta en tätä, että sä et syö mitään. Onks sulla joku laihdutuskuuri meneillään? Ei sun tarvitse laihduttaa, Devon sanoi mulle, kunnes mulla paloi pinna. Mä nousi ylös pöydästä.
- Suu kiinni! Sä et tiiä mitään, mä huusin ja juoksin omaan huoneeseen. Mä laitoin oven kiinni ja hyppäsin sängylle. Mä painoin pään tyynyyn ja yritin pidätellä itkua. Miks mä olin tämmönen? Devon luuli, ettei mulla ollut enää salaisuuksia, mutta mulla oli... Sitten mä kuulin jonkun koputtavan mun huoneen oveen.
- Mee pois! mä huusin sille. Mä en halunnut nähdä Devonia.
- Cory tässä! Saaks mä tulla sisään? se huusi takaisin.
- No tuu sitten, mä huusin sille. Se astui sisään ja käveli mun viereen sängylle.
- Mä tiiän, että sä halusit kertoa Devonille sun salaisuuden...
- Miks sä sitten estit mua? mä kysyin siltä.
- Koska mä en halua, että se jättää sut, se sanoi.
- Jos se ei hyväksy mua tämmösenä, kun mä oon niin se ei oo mun vika...
- Sä oot nähnyt siitäkin näkyjä...
- Niin oon ja yleensä hyviä...
- Niin...
- Ehkä mun kannattais kuitenkin kertoa, että mä oon selvännäkijä, mä sanoin sille ja mä katsoin Corya.
- Ei sun tarvitse enää, se sanoi.
- Miten niin enää? mä kysyin hämmästyneenä.
- Devon, tuu sisään! Cory huusi. Ovi aukesi ja Devon astui sisään. Se näytti olevan tosi hämmästynyt. Ei mikään ihmekkään. Oliko se kuullut kaiken mitä me oltiin puhuttu Coryn kanssa? Cory taisi olla tässä juonessa mukana...
- Raven... Devon alotti.
- Mä häivynkin tästä keittiöön, Cory sanoi ja häipyi mun huoneesta. Se sulki oven.
- Devon... Mitä sä kuulit? Kuulitko sä, että mä oon...
- ... selvännäkijä, se jatkoi.
- Sä siis kuulit...
- Mikset sä kertonut mulle?
- Koska mä en pystynyt...
- Vaikka mä oon sun poikaystävä, se sanoi.
- Mä vaan niin pelkäsin, että sä jätät mut tai, että sä rupeet vihaamaan mua...
- Miks mä vihaisin sua? se kysyi ja käveli mun viereen sängylle.
- Kun mä en oo tavallinen... mä sanoin. Se otti mun kädestä kiinni ja katsoi mua.
- On hyvä, että sä oot erilainen ja erikoinen. Sulla on erityiskyky. Ei sitä kaikilla oo, se sanoi.
- Mä vaan joskus ajattelen, että mä haluaisin olla normaali...
- Sä oot ihana tommosena.
- Voi Devon...
- Sun ois pitänyt kertoa mulle heti...
- Mä en vaan voinut ja mä...
- ... sä et pystynyt. Kyllä mä tiiän sen Rae, se jatkoi.
- Anteeks muuten, että mä huusin sulle ruokapöydässä, mä sanoin sille.
- Ei se mitään.
- Mua vaan otti päähän, kun Cory ei antanut mun kertoa sulle...
- Mä ymmärrän... Se vaan yritti puolustaa sua. Se on sun veli.
- Niin... Mä tiiän sen...
- Se ei tarkota mitään pahaa, se sanoi.
- Devon...
- Mitä?
- Jätätkö sä mut?
- Mitä? No en todellakaan.
- Rakastatko sä mua yhä?
- No rakastan. Mitä kysymyksiä nää oikein on?
- Mä vaan halusin varmistaa, että sä rakastat oikeasti mua, vaikka mä oon selvännäkijä...
- Mä rakastan sua vaikka sä oot selvännäkijä. Olit sä sitten selvännäkijä tai tavallinen, niin sä oot mun prinsessa silti, se sanoi ihanasti.
- Voi sua, mä sanoin ja mulla meinasi tulla tippa linssiin. Sitten me suudeltiin.
- Rae, mulla on sulle kerrottavaa, se sanoi mulle.
- Mitä kerrottavaa?
- Isällä ei oo oikein töitä Seattlessa. Se sai potkut töistä...
- Voi ei...
- Se on oikeestaan hyvä, koska isä kertoi mulle tänäaamuna yhden jutun...
- Minkä jutun? Kerro heti!
- Isä sanoi, että me muutetaan tänne takaisin, se sanoi ja mun suu loksahti auki.
- Oikeasti?
- Chandrakin sanoi, että kun me kerran asuttiin Seattlessa, niin se tulee vuorostaan tänne asumaan...
- Voi hitsi...
- Tajuuks sä mitä se tarkottaa? Me voidaan olla koko ajan yhdessä, se sanoi mulle ja mä katsoin sitä hetken...
- Huijaatko sä? mä kysyin.
- En... Reagoi nyt jotenkin... Mä ootin kamalaa kiljumista, se sanoi ja mä hyppäsin sen kaulaan.
- Ihanaa rakas, mä sanoin sille.
- Mä oon tosi onnellinen...
- Me voidaan olla yhdessä ja me nähdään joka päivä koulussa... Tää on tosi ihanaa, mä sanoin sille.
- Näin on, meedio, se sanoi vitsillä ja mä otin tyynyn käteen.
- Senkin... mä sanoin ja aloin jahtaamaan sitä. Mä heitin sitä tyynyllä. Semmosta meillä oli... Me ei ehkä oltu täydellinen pari, mutta ainakin me rakastettiin toisiamme. Se hyväksyi mut sellasena, kun mä olin. Se oli ihana tunne...


Te varmaan ihmettelette miten mulle ja Devonille kävi. Me pysyttiin yhdessä onnellisesti... No okei tuli meille riitoja, mutta me saatiin sovittua ne. Mua mietitytti millasia meidän lapsista tulisi. Saisiko mun lapsi mun selvännäkijäkyvyn? Sen näkisi myöhemmin...
Chelsea ja Danny pysyivät yhdessä. He olivat tosi onnellisia ja mä olin niin onnellinen Chelsean puolesta, kun se oli löytänyt mukavan pojan itselleen...
Eddie löysi uuden tyttöystävän koulusta. Tyttö ei ensin pitänyt Eddiestä, kun luuli tätä kamalaksi pelleksi, mutta sitten, kun hän huomasi Eddien herkemmän puolen, hän rakastui Eddieen...

Ja älkää viitsikö valittaa. Mieluusti ottaisin vastaan mielipiteitä ja perusteluja. Kirjoitin tämän kai viime vuonna. Pidän tästä jokatapauksessa :)



Mä istuin juuri mun omassa huoneessa sängyn laidalla. Mä itkin sillä mä olin juuri jättäny mun väkivaltaisen poikaystäväni. Mun paras kaveri Vilma oli varoittanu mua, mut mä en ollu uskonu sillä mä olin nii hyväntahtoinen ja mä oikeasti luulin, että se oli muuttunu. Aina kun se joi, se muuttui väkivaltaseks. Siitä ei ikinä tienny mitä se aikoi tehdä. Ekalla kerralla kun se löi mua, mä luulin, että se "huitaisu" oli vahinko ja mä annoin sille anteeksi. Toisella kerralla se sama jatkui, mut mä en enää tajunnu sitä ja mä pelkäsin sitä. Mä olisin ollut antamatta anteeksi, mutta sitten se tuli anelemaan multa, että mä ottaisin sen takaisin ja pyyteli anteeksi ja sanoi ettei se enää ikinä löisi mua. Mä taas luulin, että se oli muuttunu. Kolmas kerta muutti kaiken. Se nimittäin oli taas juonu, mut ei ees paljon. Mä luulin, että kaikki johtui sen juomisesta, mut sit mä tajusin että se oli muutenkin väkivaltanen. Se taas löi mua. Mä olin saanu siitä tarpeeks. Mä rupesin itkemään ja ihan syystä. Ei se lyönti nii paljon sattunu. Enemmän mua sattu sydämeen. Miten mä olin ollu nii herkkäuskoinen? Mä olin uskonu siitä vain pelkkää hyvää. Mä en ollu uskonut ees mun parasta kaveria. No mun poikaystävä katsoi mua, ja näki kun mä itkin. Se tajusi mitä se oli tehny, ja rupesi pyytelemään taas anteeksi. Se ei enää auttanu, se oli liian myöhästä. Se yritti tarttua mua kädestä, mut mä pääsin pois ennen kuin se teki mitään. Mä juoksin heti kotiin itkien ja revin kaikki mun ja sen yhteiset valokuvat, ja ne tavarat mitkä mä olin saanu siltä. Mä poistin sen numeron kännykästä. Sit mä asetuin mun sängylle istumaan.
   Yhtäkkiä mut säikäytti mun kännykkä joka alkoi soimaan. Mä pyyhin mun kyyneleitä paidan helmalla ja katsoin kuka soittaa. Soittaja oli Vilma. Mitähän asiaa sillä oli. Toivottavasti se ei alkaisi jauhamaan, että kuinka mä voin tai sanoisi, että ois kannattanu kuunnella sitä. Mä en tienny jaksaisinko puhua sen kaa, mut se oli mun ystävä joten se oli kai pakko.

- Haloo!
- Moi Katri! Miten sä voit?
- Ihan hyvin. Miten nii?
- Sä kuulostat vähän surkeelta. Johtuuks se Samista?
- Älä muistuta siitä jumalauta koko ajan. Mä haluun vaan unohtaa sen, okei?
- Joo, rauhotu. Anteeks kun kysyin.
- Eihän se sun syy oo. Sori, että mä huusin. Mulla on vaan niin paha olo.
- Mä ymmärrän, mut yritä vähän relata.
- Tässä tilanteessa se on vähän vaikeeta.
- Mulla ois yks idea millä sä voisit unohtaa sen.
- Eikä. Mä en mee tohon sun juoneen mukaan.
- Se ei oo juoni. Se piristäis sua.
- Ei kiitos. Mä pärjään kyllä. Parasta yrittää vaan unohtaa koko tyyppi.
- Katri, älä viitti. Sä tuut katumaan jos sä et annan mun ees kertoo.
- Hmm no okei. Mikä se juttu on?
- Mehän ollaan aina puhuttu yhteisestä harrastuksesta.
- Joo, mut miten se tähän liittyy?
- Mitä jos toteutettaisiin se?
- Mikä?
- No se yhteinen harrastus.
- Harrastus? Mut mikä harrastus?
- Mehän tykätään eläimistä, musiikista, piirtämisestä, pesäpallosta, jääkiekosta ja urheilusta ylipäätään.
- Ja koriksesta.
- Niin mut miten ois joku noista?
- Hei me ollaan 17-vuotiaita, eikä enää mitään pikkulapsia. Yritä ajatella siltä kantilta. On vähän tylsää siivota jonkun sian karsina.
- Emmä ajatellu mitään tollasta.
- Öö Vilma, mitä sit?
- Miten ois kitaratunti? Mä katsoin yhtenä päivänä vähän noita erihintoja ja tossa meidän lähellä on aika edullinen paikka. Se opettaja on melkeen meidän ikänen ja tosi lahjakas tyyppi.
- Vilma!
- Mitä Katri?
- Sä olit suunnitellu tän valmiiks.
- No emmä ois muuten saanu kerrottuu tästä ellen mä ois keksiny jotain.
- No paljon se maksaa? Onks ne niinku millasii ne tunnit? ryhmätunteja vai yksityis?
- Sekä että. Mä ajattelin, että me käytäis siel aina samaan aikaan.
- Se tulis varmaa halvemmaks.
- Suostu Katri. Oo kiltti.
- No okei.
- Kiitos. Alotetaan sit heti huomenna.
- Huomenna?
- Nii. Haittaaks se? Onks sulla menoo?
- Ei mä vaan ihmettelin, että noin aikasin.
- Voiks mä tulla vaikka teille nii voidaan jutella tosta enemmän?
- Joo tuu vaan. Mun pitääkin nyt lopettaa ettei tuu kauheeta laskua.
- Moikka!
- Moi!

Mä laitoin kännykän pöydälle ja mietin millanen se tunti olisi. Haittaisiko se vaikka ei ollu omaa kitaraa? Mä luulen, että siellä oli niitä. Onneksi mulla oli Vilma. Se yritti piristää mua ja se onnistuikin siinä. Kohta mä pääsisin kokonaan eroon Samista. Mä ehdin juuri hymyillä kunnes ovikello soi. Mä ryntäsin äkkiä avaamaan oven.

- Moi Katri!
- Moi Vilma! tuu sisään, mä sanoin ja pidin ovea auki sille. Se käveli sisään ja mä suljin oven perässä tullen.
- Mennääks sun huoneeseen?
- Joo mennään, mä sanoin ja kävelin edeltä mun huoneeseen. Vilma istahti mun sängylle ja huokaisi syvään. Se katseli ympärillensä.
- Mä haen meille juotavaa. Oo sä sillä aikaa täällä.
- Okei, Vilma sanoi ja jatkoi katseluaan. Mä kävelin keittiöön ja otin kaks muovimukia ja appelsiinimehua. Sit mä kävelin takaisin mun huoneeseen ja näin Vilman katsovan jotain pehmolelua. Mä huomasin, että se oli Samilta. Mä en ollu huomannu sitä joten mä en ollu heittäny sitä roskikseen.
- Tää on ihana, Vilma sanoi ja halasi pientä suloista nallea.
- Älä viitti.
- Onks tää muka lapsellista? Mikset sä sit heitä tätä pois jos pehmolelut on susta jotenkin lapsellisia?
- Lopeta! Sä et tiiä mistä toi on.
- Kumminkin sä oot ite ostanu sen, mut nyt piilottelet sitä multa.
- Ota se sit.
- Oikeesti?
- Jos se on susta hyvä, että sun parhaalla ystävällä on nyt vitunmoinen olo ton tyhmän nallen takia jonka on antanu joku vielä tyhmempi.
- Mitä sä tarkotat? Ei kai tää vaan oo siltä?
- No mitäs luulet? Kaikki tavarat mun huoneessa on melkeen siltä. Joten jos toi auttaa sua jotenkin nii ota pois vaan.
- Anteeks, Katri. Mä en tienny, että toikin on siltä.
- Ethän sä voinutkaan, kun mä oon yrittäny heittää kaikki maholliset tavarat roskiin jotka on muistuttanu jotenkin Samista.
- Sun pitäis yrittää päästä siitä yli. Se ei oo sun arvonen.
- Mä yritänkin koko ajan.
- Anteeks.
- Tässä on muuten tää mehu, mä sanoin ja ojensin mukin sille. Me oltiin hetki ihan hiljaa ja me juotiin rauhassa mehut. Sit mä päätin sanoa jotain. Ei hiljaisuus auttaisi.
- Missä se kitaratunti on? mä kysyin.
- Kitaratunti? Ooks sä tosissas?
- No tottakai.
- Mä luulin, että sä vaan pelleilit.
- Jos mä sanon jotain nii mä myös tarkotan sitä.
- Joo tajuun.
- Onks sulla jotain tietoo siitä paikasta tai siitä opettajasta?
- Mulla on se lappu tässä. No se opettaja on 17 ja siis se täyttää tänä vuonna vielä 18.
- Sehän on kiva.
- Joo ja sit se paikka on ollu toiminnassa vuodesta 1985 jälkeen ja vielä pystyssä.
- Aika vanha se kyllä on, mut jos se on hyvä paikka nii mennään sinne sit.
- Tos on sulle se osote. Mä kirjotin sen paperille.
- Kiitos. Kai mä tonne löydän.
- Sinne on helppo löytää.
- Mut sinne pitäs varmaa soittaa ja varata tunti.
- Mä oon soittanu jo.
- Soittanu? Millon?
- Jonkun aikaa sit.
- Vilma!
- Mitä? Et kai suuttunu?
- No en. Kiitos, mä sanoin ja ryntäsin halaamaan sitä. Se oli nii kiltti kun halusi oikeasti auttaa mua.
- Nyt mun on pakko lähtee, Vilma sanoi surullisena. Mehän nähtäisiin taas huomenna.
- No nähään sit huomenna.
- Joo, moi.
- Moikka, mä sanoin ja se lähti. Nyt mä olin taas yksin eikä mulla ollu mitään tekemistä. Nyt mä varmasti muistaisin Samin. Mä otin nallen sängyltä ja viskasin sen roskakoriin. Itkien mä etin muita sen antamia tavaroita, mutta niitä ei löytyny. Mä olin kai heittäny kaikki sen antamat tavarat roskikseen. Se oli tosi hyvä.

- Katri! äiti huuteli mun nimeä. Se oli näköjään tullu jo töistä. Mä toivoin ettei se tulisi mun huoneeseen ja alkaisi kyselemään miks mä itken. Mutta mun todennäköisyydellä se taitaisi tapahtua. Nii äiti laahusti mun huoneeseen ja katsoi itkevää tytärtään.
- Katri, mikä sulla on?
- Ei mikään, mä valehtelin.
- Mä näen ettei kaikki oo hyvin. Kerro äidille.
- Emmä halua.
- Sä voit luottaa muhun, äiti vakuutteli.
- Mä jätin Samin.
- Jätit? Miks ihmeessä? Sehän oli nii kohtelias ja hyväntahtoinen poika.
- Sitä se ei todellakaan ollu.
- Miten nii?
- Mitä mä tässä sulle oikein selitän. Mä tiesin ettet sä tajuais. Sä oot mielummin pojan puolella jota sä et ees kunnolla tunne kuin oman tyttäres.
- Mitä sä oikein puhut? Tietenkin mä oon mun tyttären puolella, mut jos se poika on tehny oikein ja tytär väärin nii..
- .. Nii sä ajattelit, että toi auttaa. Kiitos, äiti.
- Kulta, kerro mitä on tapahtunu. Mä en kerro kellekkään, äiti vannoi.
- Lupaatko?
- Lupaan.
- Sami löi mua.
- Löi? Vahingossako?
- Luuleks sä äiti, että jos lyö nii se on vahinko? Varsinkin silloin kun se on tapahtunu kolme kertaa peräkkäin. Onks ne kaikki sit vahinkoja?
- Voi ei Katri, äiti sanoi ja halasi mua. Se näköjään ymmärsi ja se oli tosi hyvä.
- Ooks sä ilmottanu poliisille?
- Poliisille?
- Väkivallasta pitää aina ilmottaa poliisille.
- Väkivallasta? Äiti lopeta!
- Jos sä et tee sitä nii mä teen sit.
- Et varmaan. Sä lupasit.
- Mun tytärtä on vahingoitettu ja siitä on rangaistava, äiti jauhoi.
- Äiti, jätä mut rauhaan! mä huusin, häivyin ovesta ja löin oven kiinni. Mä luulin, että se halusi auttaa, mut jos se menisi puhumaan jotain poliisille tosta, se ei todellakaan auttaisi vaan pilaisi mun elämän. Mun oli pakko mennä takaisin kotiin ja selvittää tää koko soppa.

- Äiti! Ooks sä viel kotona? mä huutelin.
- Oon mä täällä.
- Mun pitäis kertoo yks juttu.
- Mikä?
- Anteeks, että mä huusin. Mä tiiän, että sä haluut vaan suojella mua, mut mä oon 17 ja osaan huolehtii omista asioistani.
- Ei se mitään.
- Nii ja sit vielä yks toinen asia. Mä alotan huomenna kitaratunnin Vilman kaa. Me mennään yhteen tähän lähellä olevaan. Saaks mä rahaa?
- Paljon se maksaa?
- Me saadaan puolitettuu toi niin molemmat maksaa 20 euroo.
- Joo ootas, äiti sanoi ja otti taskusta lompakon. Se otti sieltä 20 euron setelin ja ojensi sen mulle. Mä halasin sitä.
- Kiitos äiti. Sä oot ihana.
- Jos se on sulle nii tärkeetä nii tietenkin sä menet sinne. Sitä paitsi kitara on kiva soitin.
- Mä opetan suakin, mä hymyilin. Sit mä kävelin mun huoneeseen ja suljin oven. Mä vaihoin mun lempiyöpaidan päälle missä oli sinisiä kukkia. Sit mä asetuin sängylle ja pistin peiton päälle ja pään tyynyyn. Nii mä nukahdin.



- Katri! Monelta sulla alkaa se kitaratunti? Kello on kymmenen, äiti tuli mun huoneeseen herättämään mut. Mun pitäis olla siellä yheltätoista. Miten mä ehtisin? Miks mä nukuin noin pitkään? Onneks äiti tuli.
- Mulla alkaa se yheltätoista. Äiti miten mä kerkeen?
- Sun ei ois kannattanu valvoo nii pitkään.
- Äiti auta mua! mä melkein huusin.
- Mä voin viedä sut sinne jos sä äkkiä puet päälle ja syöt aamupalan. Mä keitin sulle puuroo.
- Kiitti äiti. Mä meen syömään äkkiä.
- Hyvä idea, äiti sanoi. Mä kävelin äkkiä keittiöön ja otin kaapista muovilautasen ja lappasin äkkiä puuroa siihen. Mä lapioin puuroa suuhun nopeasti. Mä olin tottunut nopeaan toimintaan.
- Äkkiä Katri! äiti huuteli.
- Joo mä oon nyt syöny. Mä meen pesee hampaat ja sit pukemaan päälle, mä huutelin takaisin. Mä menin vessaan pesemään hampaita. Mun hampaat oli likaiset joten mä jouduin harjaamaan ylhäältä ja alhaalta moneen kertaan. Sit mä olin valmis ja mä astelin mun huoneeseen pukemaan. Mä katsoin mun vaatekaapin sisältöä. Mä halusin olla persoonallinen tyyliltäni joten mun vaatekaappinikin näytti siltä. Mulla oli siellä erilaisia ja erivärisiä vaatteita. Silti mun vaatteet oli ihan tyylikkäitä. Mä otin lyhyen tummansinisen farkkuminarin, mustat legginssit ja pitkämallisen punaisen paidan. Nyt mä näytin hyvältä. Mä jätin hiukset auki. Tuulessa ne menisivät mihin sattuu. Näin oli parempi. Nyt mä olin valmis. Pitäisi vain muistaa raha. Onneksi mulla oli vielä puoli tuntia aikaa ja kyllä siinä ajassa kerkeäisi mennä sinne. Olihan äidillä auto käytössä joten sillä pääsee nopeasti paikasta toiseen.

- Kulta ooks sä valmis? äiti huusi toisesta huoneesta.
- Joo mä tuun sinne. Mä kävelin eteiseen ja laitoin mustat ballerinat jalkaan. Me häivyttiin ovesta ja käveltiin autoon. Onneks äiti tiesi missä se paikka on.
- Tässä sen paikan pitäis olla, äiti sanoi ja katseli ikkunasta ulos.
- Joo tää se on. Vilma on tuolla ovella. Se kai oottaa mua.
- No heippa sit. Kivaa tuntia.
- Joo kiitti kyydistä, mä sanoin ja kävelin Vilman luo.
- Tulithan sä. Mä jo luulin, että sä teet oharit.
- Älä puhu tyhmiä. Tottakai mä tulin. Mä vaan meinasin nukkuu pommiin. Onneks äiti toi mut tänne, mä sanoin Vilmalle.
- Yritä seuraavalla kerralla tulla ajoissa.
- Kyllä sir.
- Mennään nyt tonne sisään. Se tyyppi on jo varmaa tuolla.
- Okei, mä sanoin. Vilma avasi oven ja me astuttiin sisään. Sisällä oli joku poika jolla oli kitara kädessä. Olikohan sekin tunnilla. Missä se opettaja sitten oli? Oliko se jossain toisessa huoneessa. Mua vähän ihmetytti.
- Hei mä oon Janne ja mä oon tän paikan opettaja. Te ootte varmaan Vilma ja Katri, se sanoi. Mitä kuulinkohan mä nyt ihan oikein? Eikö sen pitäny olla tyttö?
- Joo mä oon Vilma ja toi on Katri, Vilma sanoi ja hymyili.
- Mitä sä oikein puhut? Missä se meidän opettaja on? Missä se tyttö on? mä kysyin.
- Kuka tyttö? Janne kysyi hämmästyneenä. Turhaan se yhtään hämmästeli.
- Mä haluun tänne tytön opettajaks.
- Katri, älä viitti. Janne on tosi hyvä opettaja. Eikä sillä sukupuolella pitäis olla mitään väliä. Lopeta toi kiukuttelu, Vilma sanoi mulle.
- Mistä tässä on oikein kysymys? Mä en tajua, Janne ihmetteli.
- No alotetaan sit. Mä en tullu tänne puhumaan joutavia.
- Hyvä idea, Janne sanoi ja hymyili.


Vilman näkökulmasta

Janne kaivoi kaapista meille puiset akustiset kitarat. Se ojensi ekan kitaran mulle ja sit Katrille. Katri vain jaksoi murjottaa. Musta tuntui välillä etten mä tunne koko ihmistä. Se oli muuttunu nii paljon Samin jälkeen. Ihan ymmärrettävää se oli, mut se mitä mä en tajunnu oli se, että se kiukutteli vieraille ihmisillekkin. Mun oli tehtävä jotain. Mä päätin flirttailla Jannelle siks, että Katri tajuaisi ja tulisi mustasukkaiseksi. Mä en todellakaan ite halunnu sitä. Mä halusin Jannen Katrille. Niistä tulisi söpö pari.

- Hei Janne autaks sä vähän, että miten nää sormet oikein menee? mä kysyin Jannelta ja hymyilin sille. Katri katsoi mua ja Jannea vähän kauempaa ja näytti vieläkin murjottavan. Se ei ikinä tainnu lopettaa. Se yritti ite opetella jotain biisiä, mut ei siitä mitään tullu. Se tarvitsi todellakin opetusta, mut mitä mä siihen olin sanomaan, kun neiti jääräpää jaksoi vain kiukutella.
- Sormet menee ton ekan kielen päälle ja peukalolla sit tällein, Janne neuvoi mua. Se oli kyllä lahjakas.


Takaisin Katrin näkökulmaan

Mä en jaksanu tuijotella Vilman ja Jannen kuhertelua. Ihan selvästi Vilma yritti iskeä sen. Mua vaan ihmetytti miten sillä oli pokkaa sillä Vilmalla oli tosi ihana poikaystävä joka oikeesti rakasti sitä. Vilman asiahan se oli.
- Nyt tää tunti näyttää olevan lopuillaan, Janne sanoi ja katsoi kelloaan. Onneks, sillä mä en ois kestäny enää enempää.
- Me tullaan sit huomenna, Vilma sanoi.
- Opithan sä Katri jotain? Mä en ehtiny hirveesti kattoo. Ens kerralla sit, Janne uteli.
- Joo kai, mä sanoin ja huokaisin.
- No mut me mennään nyt, Vilma sanoi ja hymyili vielä kerran. Sit me häivyttiin ovesta ulos ja Vilma käännähti muhun päin.
- Mitä? mä kysyin.
- Miten sä kehtaat?
- Minä?
- Miten sä kehtaat olla nöin töykeä ihmiselle jota sä et ees tunne? Miten sulla riittää pokka?
- Samaa kysyisin sulta, mä pamautin.
- Mitä?
- Mä luulin, että me oltiin kitaratunnilla eikä treffeillä.
- Mitä sä oikein puhut? Vilma kysyi multa muka ihmeissään.
- Kyllä mä näin miten sä flirttailit sen tyypin kaa.
- Mä?
- Miten sä kehtaat pettää sun poikaystävää? Mitäköhän se ajattelis tosta, mä mietin.
- Älä sä puhu asiasta mistä et tiiä mitään. Sitä paitsi mä rakastan Jania eniten tässä maailmassa.
- Niinpä nii, mä sanoin ja katsoin sitä. Kehtasi vielä valehdellakin.
- Se on totta.
- Jos sä rakastat Jania, miks sä et sit kertonu, että toi kitaratyyppi on poika?
- Mä luulin, että sä tajusit.
- Tajusin? Mistä mä sen oisin voinu tajuta, kun et sä puhunu siitä mitään.
- Mä puhuin tyypistä. Sitä paitsi jos mä oisin kertonu sulle tarkasti kaikki yksityiskohdat, sä et ois suostunu menee tonne.
- Ja se ois ollu huomattavasti parempi, kun mennä tyhmälle tunnille katsomaan, kun kaks ihmistä kuhertelee ja vierestä kattoo ihminen joka on just hakattu, mä huusin sille.
- Mä ajattelin sua. Mähän käskin sun unohtaa jo se Sami.
- No varmaan se on sulle helppoa, kun vaihdat noita poikaystäviä joka viikko, multa pääsi suusta. Vilma katsoi mua ja kyyneleet täytti sen silmät. Miten mä kehtasin mennä sanomaan sellasta? Mä olin ajattelematon.
- Nii sä sit ajattelet musta. Kiva tietää sekin, se sanoi ja lähti juosten pois. Mitä mä olin taas menny tekemään?
- Anteeks Vilma. Mä en tarkottanu. Oota! mä huusin sen perään, mut ihan turhaan. Mä olin pilannu kaiken. Toivottavasti Vilma antaisi mulle anteeks. Multa pääsi iteltänikin muutama kyynel.


Vilman näkökulmasta

Mä olin juuri riidelly mun parhaan kaverin kaa pojista. Mä en tajua miten se kehtasi sanoa noin. Ei munkaa ois varmaan tarvinu ottaa tota käytöstä puheeks. Mä olin aika tyhmä. Emmä voi tajuta miltä siitä tuntuu vieläkin. Ei se päivässä mee pois. Mä olin nyt onneks kotona.
- Haloo! Onks kukaan kotona? mä huutelin eteisestä.
- Mä oon täällä, mun pikkusisko Saija huuteli omasta huoneesta. Saija oli kymmenen vuotta ja rakas mulle vaikka me riideltiinkin aina välillä. Se kuulu sisarusrakkauteen. Vaikka välillä tappeliskin nii sitä rakastaa silti. Mä kuulin just mun kännykän soivan ja mä ryntäsin äkkiä puhelimen kimppuun.

- Haloo kuka siellä?
- Moi Vilma!
- Ai moi Katri!
- Mä haluisin pyytää sulta anteeks. Mä oon oikeesti tosi pahoillani siitä mitä mä sanoin. Mä en tarkottanu sitä.
- Nii mäkin. Ei mun ois pitäny rankaista sua sun käytöksestä. Mä en voi tietää miltä susta tuntuu.
- Mua vaan alkoi jotenkin ärsyttää, kun mä näin sut ja Jannen ja..
- .. Ja sit päättelit, että mä oisin ihastunu siihen ilman, että ees kysyit multa.
- Mä oon pahoillani. Kyllä mä tiiän, että sä rakastat Jania etkä sä satuttais sitä mitenkää.
- En nii.
- Ollaaks taas ystäviä?
- Ollaan sillä ehdolla, että me ei anneta poikien tai minkään muunkaan asian tulla meidän väliin.
- Sovittu.
- Hyvä.
- Tuuthan huomenna taas tonne tunnille?
- Joo tottakai. Nähään huomenna, kun mun pitää lopettaa.
- Joo, moikka!
- Muista tulla Katri ajoissa.
- Muistan.
- Moikka!
- Moimoi!


Katrin näkökulmasta

Mä olin juuri soittanu Vilmalle ja sopinu koko jutun. Tuntui hyvältä, kun me oltiin sovittu. Enää mä en haluaisi loukata sitä. Mä päätin käydä siellä kitaratunnilla vaikka Janne olikin siellä. Se ei mun tuntia pilaisi. Mun ei kannattaisi välittää siitä. Oli se sitten tyttö tai poika, se ei haittaisi.

- Kulta ooks sä kotona? äiti huuteli. Se oli tullu jo kotiin.
- Oon.
- Miten tunti meni?
- Ihan hyvin se meni.
- Mitä te soititte?
- Vähän kaikenlaista. Siellä oli muuten kivaa paitsi, että meille tuli Vilman kaa riita, mä kerroin.
- Riita? Ettehän te ikinä riitele.
- No ei, mut meille tuli yhestä pojasta riita.
- Aijaa, pojista, äiti sanoi.
- Me selvitettiin se kumminkin.
- Se on tosi hyvä. Vilma on tosi kiva tyttö.
- Joo, mut mä meen nyt nukkuu.
- Hyvää yötä kulta. Mä rakastan sua, äiti sanoi ja halasi mua.
- Mäkin sua, mä sanoin. Mä menin mun huoneeseen ja vaihdoin nalleyöpaidan päälle. Sit mä menin sänkyyn ja nukahdin.


Mä kävin kitaratunnilla joku kaks viikkoa ennen kuin mä aloin puhumaan jotain Jannen kanssa. Kun sen kaa jutteli, se vaikutti tosi symppikseltä ja kivalta tyypiltä. Miks mä en ollu heti tajunnu sitä? Mä olin onneks pyytäny anteeks mun huonoa käytöstä ja se oli ymmärtäny. Vilma oli tullu kipeeksi ja siks se ei ollu tunnilla. Mä olin yksin Jannen kaa.

- Siis kerroks sä vielä miten tää etusormi menee? mä kysyin vaikka mä tiesin kyllä. Mä halusin vaan puhua jonkun ihmisen kaa joka ymmärsi.
- Tällä lailla, se sanoi ja näytti mulle. Mä hymyilin ja kokeilin.
- Kiitos.
- Sä oot oppinu tosi hyvin, Janne kehui mua.
- No kiitos. Vaikka ensin mä olin sulle tosi epäkohtelias.
- Mä oon nähny kaikenlaisia ihmisiä ja sä et todellakaa oo vaikeemmasta päästä, se sanoi ja hymyili.
- Onks sulla vielä tunteja? mä kysyin siltä.
- Ei tää on vika. Miten nii?
- Mä aattelin, että voitas jatkaa juttua vaikka kahvilassa, mä sanoin sille.
- Joo se käy. Se ois kivaa.
- Mennään sit, mä hoputtelin.
- Mennään, se sanoi ja hymyili. Mä menin eka ja se tuli perässä sulkien paikan oven. Sit me käveltiin kahvilaan.


- Kerro sä jotain, mä pyysin.
- No mä oon soittanu kitaraa jotain 8 vuotta ja mun isä on ollu yks joka on rakentanu tota paikkaa, Janne kertoi. Mä meinasin kuolla tylsyyteen sillä mä halusin kuulla jotain siitä enkä kuinka toi paikka on rakennettu.
- Mielenkiintosta, mut kerro jotain itestäs. Mä kerron sit.
- No mä täytän neljän kuukauden päästä eli mä oon syntyny marraskuussa ja sillon mä täytän 18. Nii ja mä asun tossa aika lähellä, se kertoi.
- Hienoo. Ketä sun perheeseen kuuluu? mä utelin.
- Vanhemmat ja kaks pikkusiskoo.
- Minkä ikäsiä sun siskot on?
- Vanhempi on 15 ja nuorempi 12. Ärsyttäviä välillä, mut onneks mä oon vanhin, se naurahti.
- Sellasia ne sisarukset on.
- Onks sulla sisaruksia?
- Mä oon ainoo lapsi. Mä asun kaksistaan äidin kaa. Ihan hyvin meillä menee vaikka välillä tulee riitaa, mut nii varmaan kaikilla.
- No kyllä meillä ainakin, se sanoi.
- Tykkääks sä eläimistä? mä kyselin.
- On ne ihan kivoja.
- Nii mustakin. Mä halusin pienenä eläinlääkäriks.
- Pienenä? Miks sä et enää haluu?
- No ekaks, mä en oo mikään hyvä koulussa ja toiseks, ei mua enää kiinnosta.
- Mä halusin pienenä olla pingviini, se nauroi. Muakin nauratti. Se oli ihan hullu.
- Se ei kyllä taida onnistua, mä nauroin.
- Ei niin, se hymyili.
- Saaks mä kysyä jotain? mä kysyin siltä. Mä halusin tietää, että seurusteliko se. Mä en tienny kyllä, että miten mä kertoisin mun tilanteen. Ehkä mä voisin myöhemmin selvittää sille koko sotkun.
- Kysy vaan.
- Seurusteleks sä?
- Ööh tota..
- Ei sun oo pakko vastata. Sori, että mä kysyin. Se on ehkä liian henkilökohtanen asia, mä sanoin.
- Emmä seurustele.
- Etkö?
- En, se sanoi. Mä katsoin sitä ihmeissäni. Uskois, että tollanen poika löytää tytön mistä vaan, mut mä olinki väärässä. Mä olin ihan varma, että se seurustelisi.
- Miten nii? se kysyi.
- Ei kun mä halusin vaan tietää, kun puhuttiin perheestä ja sellasesta.
- Seurusteleks sä?
- No en enää.
- Enää? Ei sun oo pakko kertoo tietenkään.
- Mä jätin sen pari viikkoo sit.
- Oliks se joku riita? se uteli.
- No oikeestaan, mut jos käy nii mä kerron sulle myöhemmin. Sillon, kun on aikaa puhua rauhassa.
- Ota tää numero, se sanoi.
- Numero? Mulla on jo ton paikan numero, mä sanoin.
- Ei sulla oo mun numeroo.
- Sun?
- Nii tos on mun numero. Sä voit vaikka soittaa jos haluut puhuu. Sit jos sä et vaikka pääse tunnille nii voit lähettää tekstarin.
- Kiitos, mä sanoin ja otin numeron.
- Nyt mun on pakko lähtee. Nähään huomenna Katri.
- Joo moikka. Oli kiva puhuu.
- Niinpä. Huomiseen siis, moi.
- Moi, mä sanoin ja katsoin sen perään kun se käveli pois. Mä jäin yksin istumaan. Mitä mä nyt tekisin? Emmä voisi vain itkeä sen perään. Mä päätin soittaa Vilmalle. Mun oli pakko puhuu sen kaa.

- Haloo!
- Moi!
- Kuka siellä on?
- Katri.
- Ai moi Katri!
- Mun on pakko kertoo yks juttu.
- Mikä? Kerro heti. Älä pidä mua jännityksessä.
- Mä sain Jannen numeron.
- Jannen?
- Me oltiin kahvilassa ja se anto sen numeron.
- Siis missä olitte?
- Kahvilassa ja mä sain sen numeron. Aattele vähän.
- Ooks sä vähän lätkässä siihen?
- No en todellakaan oo. Mä vaan haluun olla ystävällinen.
- Joo niinpä nii. Luuleks sä, että mä uskon?
- Luulen. Ihan oikeesti me ollaan vaan kavereita.
- Ai nyt te ootte jo kavereita?
- No kyllä me ollaan.
- Sehän on kiva. Ooks sä ihan varma ettet sä tykkää siitä?
- Minä sä oikein pidät mua?
- Ei siinä oo mitään pahaa jos sä tykkäät siitä.
- No en tykkää, okei?
- Selvä.
- Se on tosi kiva. Me juteltiin aika kauan.
- Mitä te puhuitte?
- Kerrottiin meidän perheestä ja kaikkee. Mä kysyin siltä seurusteleeks se ja se sano et ei. Sit mä kerroin et en mäkään enää ja lupasin kertoo sille koko jutun myöhemmin. Mä voin soittaa sille.
- Se näyttää olevan sulle tärkee.
- Vaikka me ollaan tunnettu vasta pari viikkoo nii se tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu kun mä oisin tuntenu sen koko ikäni.
- Se on hyvä.
- Ooks sä vielä kipee?
- Joo oon mä.
- Mikä sulla on? Vielä yskä?
- Joo ja kuumetta.
- No yritä parantua. Sun kannattais mennä lääkäriin jos toi ei mee ohi.
- Joo mä meen.
- Sä et tuu sit varmaan huomennakaan kitaratunnille.
- En.
- No mä lopetan, moi!
- Moikka!


Vilman näkökulmasta

Mä olin juuri puhunu Katrin kaa puhelimessa. Se oli hehkutellu koko ajan Jannea. Mä tiesin, että se ihastuisi siihen ennen pitkään vaikka se väittikin ihan muuta. Mä nään kyllä sen läpi ja puheistakin sen huomaa. Mä en tajua miks Katri ei halunnu myöntää sitä? Mä olin valehdellu sille jo kaks viikkoa, että muka oisin sairas. Emmä oikeesti ollu, mä halusin vaan, että Katri ja Janne löytää toisensa ja nii ne näytti löytävänkin. Mun oli ihan pakko valehdella sille. Kohta ne ois yhdessä ja Katri ei ees muistaisi sitä kusipää-Samia. Mun oli pakko jatkaa tätä kieroilua. Ainakin siihen asti kunnes Katri tajuu ite mitä tuntee Jannea kohtaan.


Katrin näkökulmasta

Mä olin just tullu kotiin kahvilasta. Mä katsoin Jannen antamaan numeroa koko ajan. Mä suorastaan tuijotin sitä. Mun oli ihan pakko soittaa sille ja selvittää kaikki asiat. Samalla mä voisin ilmottaa ettei Vilma tuu huomennakaan tunnille.

- Janne!
- Moi Katri tässä moi!
- Ai moi!
- Ei kai haittaa, että mä soitin?
- Ei tietenkään. Mähän annoin just tätä varten sulle mun numeron.
- Kiitos.
- Miten sä voit?
- Ihan hyvin. Mä haluisin kertoo sulle ton jutun, mut mä en voi puhelimes. Voidaaks me vaikka huomenna mennä jonnekkin, että mä voisin kertoo koko jutun? Mä haluun selvittää tän.
- Kyllä se käy. Mulla ei oo huomenna muita tunteja kun toi sun ja Vilman.
- Vilma ei tuu tunnille.
- Miksei?
- Se on vielä kipeenä.
- Kyllä sillä on aika sitkee flunssa.
- Mä ehdotin, että menis lääkäriin.
- Kyllä se varmaan menee.
- No kyllä kai.
- Mä luotan siihen.
- Samoin.
- Mun pitäs lopettaa ja mennä syömään iltapalaa.
- Ei se mitään. Mun numerohan näkyy tossa, kun mä soitin? Eks se näykki?
- Näkyy se.
- Tallenna se.
- Joo, kiitti.
- Ei mitään. Säkin voit sit soittaa mulle jos haluut tai jotain.
- Joo mä soittelen. Moikka ja öitä!
- Öitä!

Mä olin nyt puhunu sen kaa, mut mä en saanu sanottuu mitään Samista. Huomenna mä kertoisin sille koko jutun. Mä halusin, että se saisi tietää ja ymmärtäisi mua jos mä kiukuttelisin. Mä en kuitenkaan halunnu olla sille ilkeä enkä kiukutella vapaasta tahdosta. Nyt mä olin nii väsyny, että ainoo vaihtoehto oli painua unten maille ja nii mä teinkin. Mä painuin sänkyyn nukkumaan.


Aamulla mä heräsin, kun mun herätyskello soi. Mä olin laittanu tällä kertaa herätyksen soimaan etten mä nukkuis pommiin. Nyt äitikään ei ollu herättämässä mua. Se oli menny jo aikasin töihin. Mä olin yksin. Mä nousin äkkiä ylös ja pukeuduin. Mä laitoin mustat pillifarkut, punaisen topin ja raidallisen mustavalkohupparin. Mä hain äkkiä keittiöstä banaanin. Mä päätin ottaa sen mukaan. Mulle tuli taas kiire. Mä en tajua miten mä olin aina melkeen myöhässä vaikka mä oisin heränny viis tuntia ennen sitä tapahtumaa. Mä laitoin mun vihreet tennarit jalkaan ja lähdin juoksemaan kitaratunnille nii nopeesti kun mä pystyin ja samalla haukaten banaania.


- Sori ooks mä myöhässä? mä kysyin paukaten suoraan sisälle. Mä näin Jannen ja se istui ja hymyili mulle. Se huomasi, että mä olin läkähtynyt. Se arvasi, että mä olin juossut koko matkan.
- Katri, sä oot tunnin etuajassa, se hymyili. Mä katsoin siihen hämilläni ja vilkaisin mun kännykässä olevaa kelloa. Se oli ihan oikeessa. Mä olin tunnin etuajassa. Mua hävetti ihan hirveesti.
- Anteeks, Janne.
- Ei se mitään.
- Mä halusin kerrankin tulla oikeeseen aikaan, mut tietenkin mä tuun joko liian myöhään tai liian aikasin. Mua hävettää.
- Turhaan hävetä. On viisasta tulla ajoissa, se yritti lohduttaa.
- Ai tunti ajoissa?
- No vaikka nii. Ihan oikeesti älä ota paineita, se sanoi ja käveli mun luo.
- Vaikeeta. Kaikki on iha sekasin.
- Ota iisisti. Hymyä huuleen, se sanoi. Mä koitin hymyillä.
- Just noin. Ooks sä muuten ihan kunnossa?
- Emmä tiiä, mä sanoin ja mun hymy laski.
- Mikä sulla on? Nyt kun me ollaan kaksin nii me ehitään puhua.
- No mä voin selittää sulle.
- Me voidaan jättää tunti väliin.
- Jos se helpottaa sua, mä sanoin.
- Sun parasta mä ajattelen.
- Kiitos, mä sanoin.
- Eli mitä on tapahtunu?
- Mähän kerroin, että mä oon just eronnu mun entisen poikaystävän Samin kaa, mut mä en kertonu et miks.
- Miks sä erosit siitä? se kysyi.
- Mulle sattu jotain kun mä olin sen kaa. Ne jutut liitty Samiin.
- Tekiks se sulle jotain?
- Vaikee myöntää, mut teki se.
- Pettikö se sua? se kysyi surkeena.
- Ei, mut se teki mulle jotain.
- Ei kai se vaan..
- No se löi mua eikä se kerta ollu ainoo. Se oli hakannu mua jotain kolme kertaa. Ekaks mä luulin, että se löi mua vahingossa, mut toisesta kerrasta mä huomasin ettei se lyöny mua vahingossa ja mä oisin jättäny sen, mut se tuli pyytelemään anteeks ja vannoi ettei lyö mua enää ikinä. Mä nii halusin uskoo, mut sit kolmas kerta muutti kaiken. Mä en enää jaksanu auttaa. Mä lähin itkien pois sieltä ennen kuin se alkais raivoo tai jotain. Mä pelkäsin sitä. Se mikä oli kauheinta oli se, että mä luulin, että kaikki johtu alkoholin vaikutuksesta, mut ei se ollu sitä. Se oli muutenkin väkivaltainen. Mua pelottaa vieläkin välillä, vaikka se ei asu lähelläkään mua, mä kerroin sille. Se katsoi mua kauhuissaan.
- Ihan kamalaa. Mä en tienny.
- Et sä voinukkaan, kun emmä ollu kertonu. Nyt sä tiiät ja se on hyvä.
- Mä oon tosi pahoillani sun puolesta. Mä en tajuu mikä sitä tyyppiä vaivas, se sanoi vihaisena.
- Miten nii?
- Sä oot tosi kiva ihminen. Miten joku vois satuttaa sua.
- Sanoppas se. Nii ja kiitos, Janne. Sä oot yks ainoista johon mä luotan. Vaikka me ei olla tunnettu, kun kohta kolme viikkoa nii musta tuntuu, että me oltais tunnettu koko ikämme, mä kerroin sille.
- Musta tuntuu samalta. Me ollaan kai sit kavereita.
- Ollaan me, mä sanoin ja hymyilin. Me oltiin hetki hiljaa ja mä huomasin, että Janne tuli mua lähemmäks. Mitä se oikein yritti tehdä? Se yritti suudella mua. Mä pelästyin.
- Mitä sä oikein teet? mä huusin sille. Mä työnsin sen pois.
- Anteeks, se sanoi nolona. Mulle riitti. Mä luotin siihen, mut emmä enää voisi luottaa siihen. Juuri, kun mä olin kertonu Samista, se luuli, että se saisi mut noin helpolla tavalla. Mikä liero. Oliko se kaikki vaan pelkkää näyttelemistä? Oliko Janne sellanen ihminen joka vain iski ensimmäisen tytön mikä tuli vastaan. Ei ihme, kun se hymyili sillä lailla Vilmallekkin. Mä kävelin oven luokse.
- Mihin sä meet?
- Pois.
- Meidän piti jutella.
- Meillä ei oo enää mitään juteltavaa, mä sanoin ja pamautin oven kiinni. Mä olin suorastaan vihainen ja pettynyt itseeni. Miten mä saatoin olla taas nii hyväuskoinen idiootti? Mä luulin, että mä olin oppinut kerrasta.


Jannen näkökulmasta

Mä olin mokannu tosi pahasti. Mä yritin suudella Katria. Ei mulla ollu siihen mitään oikeutta. Katri oli juuri kertonu vakavan jutun ja mä vaan lähentelin sitä. Mä olin tosi tyhmä. Mun ei ois pitäny tehä mitään. Mä en vaan voi sille yhtään mitään, että mä olin ihastunu siihen ja pahasti. Se ei varmaan tuntenu mitään mua kohtaan, mut ei se haittaisi. Mä halusin olla ees sen ystävä. Mitä mun pitäisi tehdä? Katri ei vastais kumminkaan kännykkään tai tekstareihin tai ei avaisi oveekaan varmaa jos mä menisin käymään. Ehkä mun pitäisi kokeilla. Mun oli pakko mennä sen ovelle ja pyytää anteeks mun tyhmyyttä. Se ansaitsi anteekspyynnön kaiken kamalan kohtelun jälkeen. Se ei ollu tehny mitään väärää. Mä päätin soittaa numerotiedusteluun ja mennä sit heti Katrin luo. Vilmakaan ei varmaan haluaisi nähdä mua ton jälkeen.


Katrin näkökulmasta

Mua suututti nii paljon Jannen käyttäytyminen. Mä luulin, että mä pystyin luottamaan siihen. Mä en voinu vieläkään uskoa tätä. Oispa tää unta. Mä en halunnu nähä sitä enää. Mun oli soitettava Vilmalle ja ilmotettava sille. Mä meen tunnille joko Vilman kaa tai sit en ollenkaan. Yksin mä en sinne halunnu enää mennä.

- Haloo!
- Katri tässä moi!
- Moi kiva, että sä soitit.
- Miten nii?
- Mulla on ollu tylsää. Oisitpa sä täällä.
- Mun pitää puhuu yhestä jutusta.
- Miten tunti meni?
- Siitä mun pitäis puhuu. Mä vihaan Jannea. Mä en haluu nähä sitä enää ikinä.
- Mikset? Mitä tapahtu? Tekiks se jotain?
- Mä kerroin Samista sille ja sit se yritti suudella mua. Mä en tajuu mitä sen päässä oikein liikkuu.
- Ehkä se yllätty nii paljon.
- Näin ei ois tapahtunu ellen mä ois menny tonne tyhmälle tunnille. Kiitos vaan sun.
- No sori. Mä halusin vaan piristää sua, mut voin mä lopettaakin.
- Anteeks. Emmä saa sua syyttää. Mua vaan ärsyttää nii paljon.
- Ooks sä puhunu Jannen kaa?
- En, enkä puhu.
- Sun pitää.
- Hei ovikello soi. Pakko mennä avaa. Äiti on unohtanu varmaan avaimet.
- Joo no koita pärjätä.
- Moikka!
- Moikka!

Mä menin oven luokse ja avasin oven. Mun kauhukseni siellä oli ihminen jota mä en kaivannu nyt.
- Moi Katri! Janne sanoi.
- Häivy!
- Mä haluaisin selvittää tän jutun.
- Ei oo mitään selvitettävää, mä pamautin sille.
- Mä haluun selittää.
- Mä en haluu kuulla.
- Mut..
- Painu helvettiin! mä huusin sille ja pamautin oven kiinni. Mä valuin maahan itkien. Kaikki meni taas nii pieleen. Miks mun piti olla näin tyhmä?


Jannen näkökulmasta

Mä seisoin tumput suorana Katrin oven takana. Se oli juuri pamauttanut oven kiinni mun nenän edestä. Mä ansaitsin sen. Mä olin kohdellu sitä ihan kamalasti. Mun oli pakko lähettää sille viesti. Vaikka se ei vastaisi, se tietäisi, että mä oikeesti välitin siitä. Mä naputtelin tyhmää viestiä. "Moi Katri! Mulla ei oo muuta vaihtoehtoa, mut mun on pakko lähettää tää viesti sulle. Mä tiiän ettet sä haluu nähdä mua. Mä haluun vaan pyytää anteeks kaikkee ja toivoo et sä elät elämäs onnellisesti. Terveisin Janne" sit mä lähetin sen ja painuin syyllisyyden tuskaan. Mä sanoin sille tosi kamalasti. Mä en antaisi tätä ikinä itelleni anteeks.


Katrin näkökulmasta

Mä kuulin yhtäkkiä mun kännykkään tulevan tekstari, mä avasin viestin ja luin sen. Mä purskahdin uudestaan itkuun. Mä en tiiä ees miks. Mä en vaan kestäny sitä. Tää kaikki oli nii outoa ja uutta. Mä en tienny mitä tehdä. Välittikö Janne musta oikeesti? Keksikö se kaiken päästään vaan? Mä nousin lattialta ylös ja pyyhin mun kyyneleitä kädellä. Yhtäkkiä mä tunsin kamalaa pahoinvointia. Mun oli pakko ottaa eteisen lähimmästä tuolista kiinni etten mä pyörtyis. Mä taisin nousta liian nopeesti lattialta ja mulla oli vähän stressiä. Kai tää menis itestään ohi. Emmä mikään kuolemansairas ollu sentään. Mua jäi silti vähän vaivaamaan toi äkkinäinen pahoinvointikohtaus. Mä päätin mennä nukkumaan. Se auttais sekä fyysiseen, että henkiseen puoleen. Mä yritin olla itkemättä, mut ei se onnistunu. Multa tuli väkisin pari kyyneltä.


Vilman näkökulmasta

Mä yritin vieläkin parittaa Katrin ja Jannen, mut se ei näyttäny onnistuvan. Mä säikähdin, kun mun kännykkä soi yhtäkkiä. Mä katsoin kuka soittaa, mut siinä näky vaan numero. Olikohan se joku lehden kaupustelija taas. Ne aina soitteli mulle ja mä yleensä napautin niille jotenkin, että ne meni sanattomiks.

- Haloo!
- Janne täällä moi! Kitaratunnilta.
- Ai moi!
- Mulla ois vähän asiaa.
- Kerro vaan.
- Se liittyy Katriin.
- Mitä Katrista? Onks se tehny jotain?
- Tavallaan. Se ei oo vastannu kännykkään eikä mun tekstareihin. Mä oon soittanu varmaa 30 kertaa ja tekstareita lähettäny varmaa yli 15.
- Ehkä se haluu olla rauhassa.
- Miks se tekee tän mulle?
- Sä satutit sitä. Se soitti mulle ja kerto mitä teille oli tapahtunu.
- Mä oon nii pahoillani.
- Miks sä multa anteeks pyydät? Sun pitää pyytää Katrilta.
- Mut ku se ei haluu kuunnella. Se paiskas oven mun nenän edestä kiinni ja käski mun painua helvettiin. Ei tää oikein hyvältä vaikuta.
- Katri ei oo ikinä ollu tollanen vaikka välillä se kiukuttelee.
- Pitää sit varmaa uskoa ettei se välitä musta.
- Emmä oikein tiiä.
- No mitä mä teen?
- Anna sille aikaa.
- Auttaiskohan se?
- Kyllä se joskus leppyy.
- No te ootte parhaita ystäviä joten kai sä tiiät.
- No musta tuntuu välillä etten mä tunne koko ihmistä.
- No kai se tajuu. Kiitti, Vilma. Tuuks sä muuten huomenna tunnille?
- Mä oon vielä kipeenä.
- No koita parantua.
- Joo.
- Moikka!
- Moi!

Mun oli pakko yrittää saada Katri leppymään. Kumminkin se katuis vielä jos päästäis tollasen ihmisen menemään. Mä tiesin, että se tykkäsi Jannesta, mut mä en tajunnu, että miks se koko ajan vaan pakeni. Musta tuntui, että Janne oli ihastunu enemmän Katriin kuin Katri Janneen. Se oli hyvä, mut parempi ois, jos Katrikin ois ihastunu. Kyllä se kai vähän oli. Emmä tienny mitä sen tytön päässä oikein liikku.


Katrin näkökulmasta

Mä heräsin aamulla, kun joku lähetti tekstarin. Mä katsoin keneltä se oli ja se oli jo varmaan kaheskymmenes viesti Jannelta. Mä en tajunnu miksei se voinu jo lopettaa. Oikeestaan mä aloin jo lämpiämään ajatukselle, että antaisin anteeksi tai että ees puhuisin sen kaa. Niinpä mä etin sen numeron kännykästä ja soitin. Mä oottelin varmaan minuutin, mut se ei vastannu. Nyt varmaan sekään ei halunnu puhuu mun kaa. Mitä mun pitäis tehdä? Mitä jos se vihas mua? Mä halusin ehkä kumminkin olla sen ystävä. Mun oli pakko soittaa sille uudestaan ja jutella sen kaa tai pyytää se käymään täällä. Mä keräsin rohkeutta ja soitin. Ihme ja kumma se vastas mulle.

- Janne!
- Katri tässä moi!
- No moi!
- Mä halusin jutella.
- Mä oon pyytäny jo anteeks ja se ei riitä nii mä en voi mitään.
- Emmä sitä ollu sanomassa. Voiks sä tulla käymään täällä?
- Miks?
- Jutellaan kaikki asiat selviks.
- No okei. Mä tuun kohta.
- Kiitos. Moikka!
- No moi!

Ihanaa, että se suostu tulee tänne. Mä oikeesti halusin tietää mitä se ajattelee ja muutenkin mä halusin jutella sen kaa. Mä tykkäsin siitä ihan oikeesti. Mä en halunnu, että tää loppuu tällä lailla. Mä halusin selvittää meidän välit. Sit ovikello katkaisi mun ajatukset. Mä kipitin avaamaan ovea ja siinä mun edessä seisoi Janne vähän myrtsin näkösenä. Se katsoi mua.

- Moi! mä sanoin.
- Moi!
- Tuu sisään.
- Ollaan mielummin tässä. Saadaan selvitettyy tää äkkii. Mulla on kiire, se sano töykeesti.
- Mut mitä jos joku kuulee?
- No ei täällä ketään oo.
- No okei sit, mä sanoin.
- Mitä asiaa sulla oli?
- Mä haluisin unohtaa kaiken ja jatkaa normaalisti, mä kerroin.
- Katri, se ei enää käy.
- Miksei? mä kysyin.
- Mä en oo mikään sun pompoteltava jojo. Mä yritin soittaa sulle yli 30 kertaa ja lähetin varmaa yli 20 tekstaria ja sä et voinu ees vastata. Nyt mä vasta tajuun ettet sä oikeesti välitä yhtään musta.
- Mut..
- Sun kannattas vähän miettii mitä sä haluut, se pamautti ja lähti. Mä jäin tuijottamaan sen perään ja ajattelin noita sanoja. "Mä en oo mikään sun pompoteltava jojo."  "Nyt mä vasta tajuun ettet sä oikeesti välitä yhtään musta." "Sun kannattas vähän miettii mitä sä haluut." lauseet pyöri mun päässä enkä mä saanu ollenkaan rauhaa. Miks tän piti loppuu näin? Pahinta tässä oli se, että mä en pitäny Jannea vaan pelkkänä ystävänä. Mä olin ihastunu siihen ja mä en tienny mitä se tunsi mua kohtaan. Se piti mua varmaan lapsellisena kakarana. Mä olin pilannu kaiken. Mitä yks suudelma ois haitannu?


Jannen näkökulmasta

Mulla meni tosi huonosti, sillä mä olin loukannu tyttöä jota mä rakastin. Mä olin sanonu Katrille tosi pahasti. Ton jälkeen se ei haluaisi varmaan ees tavata mua. Mun oli vaan pakko sanoo toi. Mä halusin, että se tajuu ite mitä se tekee. Emmä pystyny sitä mitenkään nätimminkään sanoa. Mä päätin etten mä ota yhteyttä siihen ennen kuin se on päättäny. Vaikka se ois vaikeeta nii kyllä mä selviäisin. Pakkohan mun oli selvittävä. Olinhan mä ennenkin eläny yksin. Emmä ollu ikinä seurustellu, enkä mä varmaan tulis tällä tavalla tulevaisuudessa seurustelemaankaan. Mä olin menettäny Katrin.


Vilman näkökulmasta

Mä istuin olkkarissa sohvalla sipsipussi ja Jaffapullo kädessä. Se oli epäterveellistä, mut mua masensi monet asiat. Ekaks se, että mä jouduin valehtelemaan mun parhaalle kaverille, toiseks se, että mä en tienny mitä sen päässä liikkui ja se miten se kohteli muita ihmisiä. Mä säikähdin kun mun housujen tasku alko täristä. Mun kännykässä oli värinähälytys kun joku soitti.

- Haloo!
- Moi, Vilma!
- Mikä sulla on Katri? Sä kuulostat, että sä oisit itkeny.
- Janne kävi täällä ja me ei kai olla enää ees kavereita.
- Mitä?
- Se kävi täällä ja se teki ihmeen selväks sen ettei se haluu enää nähdä mua.
- Ei kai se nyt nii sanonu?
- No jotain sinne päin.
- Voi sua, Katri.
- Mitä mä oikein teen?
- Haluuks sä, että mä tuun sinne?
- Jos sä vaan voisit.
- Kyllä mä voin. Mä lähen nyt sinne heti ettei sun tarvii olla yksin.
- Kiitos. Sä oot tosi ystävä, Vilma.
- Kiitti.
- Nähään sit kohta. Moikka!
- Moikka!

Mä olin luvannu mennä Katrille joten mun piti lähtee sinne. Se oli mun ystävä ja mun piti auttaa, kun sillä oli vaikeeta. Mä halusin tukee sitä. Mä halusin olla sen ystävä ja tärkee ihminen sen elämässä. Mä laitoin herkut pois ja kävelin ovelle ja ulos.


Katrin näkökulmasta

Me istuttiin nyt Vilman kaa keittiössä ja syötiin lohdutuskeksejä. Mä en nähny Jannea, ja Vilma ei nähny Jania. Onneks meitä oli kaks, nii me pystyttiin auttaa ja lohduttaa toisiamme. Vilma selvisi paljon paremmin kuin mä.

- Mitä mä teen? mä kysyin siltä.
- Emmä tiiä. Anna sen olla.
- Emmä voi.
- Mikset?
- Koska mä..
- Nii? se kysyi.
- Koska mä välitän Jannesta.. Mä rakastan sitä ja mä en haluu menettää sitä, mä huusin ja itkin. Vilma tuli mun viereen ja halas mua. Se lohdutti mua. Onneks se oli siinä mun vieressä.
- Ooks sä kertonu Jannelle?
- Emmä pysty, kun ei se haluu kuunnella. Sitä paitsi mä tajusin tän vasta vähän aikaa sit.
- Hyvä, että sä pystyit myöntämään sen itelles.
- Pakkohan mun oli.
- Mä ymmärrän. Hei mä meen vessaan. Mä tuun kohta, Vilma sanoi ja käveli vessaan. Mä nousin ylös ja mä aattelin ottaa jääkaapista mehua, mut sit mä tunsin, että se sama pahoinvointikohtaus tuli. Mä otin jääkaapin ovesta kiinni, mut yhtäkkiä mä tunsin, että mun jalat lähti alta ja maailma pimeni.


Vilman näkökulmasta

Mä kuulin jonkun pamahtavan. Tiputtikohan Katri jotain? Mitä keittiössä oikein tapahtu? Mä juoksin äkkiä vessasta ulos keittiöön, ja mä näin Katrin makaavan maassa tajuttomana. Mä kauhistuin ja yritin herätellä sitä, mut se ei heränny. Mä kokeilin sen pulssia ja se oli aika hidas. Nyt mä tiesin mitä mun piti tehdä. Mun piti soittaa hätänumeroon. Mä sekoilin sanoissa nii etten mä ees kuullu sen vastaajan nimee siellä. Mä meinasin panikoida.
- Yritä olla panikoimatta ja kerro vielä kerran mitä tapahtui.
- Mä olin vessassa ja mä kuulin, että joku pamahti ja mä menin katsomaan ja mä näin Katrin makaavan tossa keittiön lattialla.
- Onko hänellä joku sairaus tai sellainen mikä vetää noin huonoon kuntoon?
- Ei mun tietääkseni.
- Kokeilitko pulssin? Tuntuuko se?
- Mä kokeilin jo ennen kuin mä soitin ja se on hidas.
- Älä sulje vielä puhelinta.
- En.
- Mihin osoitteeseen lähetämme ambulanssin?
- Mannerheimintie neljään.
- Siinä kestää vähän aikaa.
- Äkkiä. Mä en haluu menettää mun parasta kaveria.
- Et menetä. Yritä olla hänen vieressä koko ajan ja pitää huolta, ettei hän tukehdu. Yritä tunnustella myös pulssia.
- Joo.
- Voit nyt sulkea puhelimen.

Mä katsoin Katria surullisena. Mä en halunnu menettää sitä. Mikä ihme sillä oli? Miksei se ollu puhunu mitään tosta? Ehkä toi oli eka kerta. Emmä tiiä sillä mä olin itekkin valehdellu sille. Ei Katri ansainnu tota todellakaan. Sitten mä kuulin ovikellon soivan. Mä menin avaamaan oven ja mä näin ne ambulanssityypit siinä. Ne käveli sisään ja mä ohjaistin ne keittiöön. Toinen niistä kokeili Katrin pulssin.

- Se on nopeutunut, se sanoi. Sit ne nosti Katrin ylös ja mä katsoin Katria.
- Saaks mä tulla mukaan?
- Tule vaan, toinen niistä sanoi. Mä menin Katrin kaa taakse. Hälytys oli päällä. Mä pidin Katria kädestä vaikka se ei tuntenutkaan sitä. Mä halusin olla sen lähellä, tehtiin sille sit mitä vaan. Nyt me oltiin perillä. Ne tyypit tuli ja avas oven. Mä astuin sieltä ulos ja ne otti Katrin sit. Ne raahas sen sisään. Mä tulin perässä. Kun ne oli vieny sen yhteen vapaaseen huoneeseen, toinen niistä tuli mun luo.
- Sun kaverilla ei ole mitään hätää, se sanoi. Se oli ihana kuulla.
- Paraneeks se?
- Kyllä mä luulen.
- Kiitos, mä sanoin.
- Istu sä oottelemaan tonne. Sut kutsutaan sitten sisään kun sairaanhoitajat tietävät mikä häntä vaivaa. Mä menin istumaan penkille ja otin odotustilan pöydältä jonkun tyhmän Seiskan. Juorulehdet oli tosi tyhmiä ja ällöttäviä, mut kun siellä ei ollu parempaakaan nii oli sit pakko ottaa toi. Emmä voinu vaan istuu paikkoillaankaa. Mä näin Paris Hiltonista kamalan kuvan ja mun teki mieli oksentaa sen päälle. Mä vihasin Parisia. Se oli tosi yököttävä ja ihan turha julkkis. Sit yhtäkkiä mä muistan Katrin äidin. Mä en ollu ilmottanu joten mun oli ilmotettava sille. Onneks mulla oli sen numero kännykässä. Mä olin saanu sen joskus Katrilta.

- Leena!
- Vilma tässä moi!
- Ai moi!
- Mulla on tärkeetä asiaa.
- Mihin liittyen?
- Katriin.
- Onks sille sattunu jotain?
- Se on sairaalassa.
- Mitä? Mitä Katrille on sattunu?
- Emmä tiiä. Mä olin vessassa, kun toi tapahtu.
- Voi mun pientä tyttöä.
- Se on sit tää lähisairaala.
- Mä tuun sinne heti. Kiitos Vilma, kun ilmotit.
- Ei mitään.

Mä oottelin penkillä Katrin äitiä. Yhtäkkiä mä kuulin jonkun huutavan mun nimeä. Huuto kuulu oikeelta. Mä katsoin sinne, ja mä näin sairaanhoitajan siellä. Se oli just se huone mihin Katri vietiin. Mä kävelin huonetta kohti ja mietin oliko se heränny jo. Kun mä astuin ovesta sisään, mä näin Katrin ja se hymyili mulle. Se oli heränny. Mä tiesin ettei se jättäisi mua.

- Katri! mä sanoin ja hymyilin sille. Se katsoi mua sairaalavuoteesta.
- Vilma, ihanaa että sä oot täällä.
- Tottakai, mä sanoin ja otin sitä kädestä kiinni.
- Anteeks.
- Mistä?
- Mä pilasin kaiken, se sanoi.
- Älä sano noin. Sä et oo pilannu mitään.
- Kiitos, että sä tulit.
- Mikä se kohtaus oikein oli? Onks se tullu ennekin vai oliks toi eka kerta? Johtuks se Jannesta? Oliks sä syöny huonosti? mä kyselin.
- Vilma, rauhotu. Mä kerron kyllä. Mulle oli tullu tää kohtaus kerran aikasemmin.
- Ja sä et kertonu mulle.
- Mä en halunnu masentaa sua. Nyt selvis ettei tää oo mitään vakavaa.
- Masentaa? Eks sä tajuu kuinka huolissani mä olin? Mä pelkäsin jo, että mä menetän sut, mä kerroin sille.
- Emmä minnekkään katoa.
- Mä pelastin sut..
- .. Ja mä oon siitä kiitollinen, se sanoi.
- Mä soitin sun äidille ja se sanoi, että se tulee. Se tais olla töissä.
- Oliks sulla sen numero?
- Oli. Sä olit antanu sen kerran mulle.
- Vilma..
- Mitä Katri?
- Mä.. Mä oon.. Mä oon raskaana, se sanoi. Mä katsoin sitä ihmeissäni. Mä en meinannu saada sanaa suusta. Raskaana? Miten ihmeessä se oli mahdollista? Nehän oli vielä riidoissa Jannen kaa. Miten toi oli mahdollista. Valehteliko se mulle? Mä en tajunnu.
- Mut miten sä voit?
- Miten nii?
- Tehän ootte Jannen kaa vielä riidoissa, mä sanoin ihmetellen. Olikohan se tapahtunu sit tota riitaa ennen. Milloin muka?
- Joo miten nii?
- Miten sä voit olla raskaana?
- Mitä ihmettä siinä on? se ihmetteli.
- Mä en voi ymmärtää.
- Ei sun tarviikkaan.
- Eks sun kannattais soittaa Jannelle?
- Miks ihmeessä? Emmä haluu jutella sen kaa, kuten ei sekään mun.
- Mä en ymmärrä teitä.
- Miks mun pitäs soittaa sille?
- Se on hei lapsen isä. Kyllä sen pitää tietää, mä napautin sille.
- Lapsen?
- Nii, mä sanoin.
- Mut ei se.. Katri oli juuri sanomassa jotain, kun sen äiti ilmesty paikalle. Mä jäin istumaan Katrin viereen.


Katrin näkökulmasta

- Äiti! mä sanoin.
- Voi kultapieni! se sanoi ja ryntäsi mun luokse halaamaan.
- Äiti, mä oon ihan kunnossa.
- Sä säikäytit mut pahan kerran. Mitä sulle oikein tapahtu?
- Äiti tota.. Mun pitää kertoo sulle yks juttu.
- Mitä kulta?
- Mä oon.. Mä oon raskaana, mä kerroin. Äiti katsoi mua pitkään.
- Miten ihmeessä?
- Mä vaan oon. Kaikki pahoinvointi johtu tästä. Mä oon vielä nii alussa, että voi tulla tollasia oireita.
- Ooks sä ihan varma, että sä oot raskaana?
- Oon ihan 100 % varma. Mä oon nii onnellinen tästä.
- Aioks sä pitää sen?
- Mitä sä oikein kysyt? Tottakai mä pidän tän. Mä en voi tappaa mun omaa lasta. Mä haluun pitää tän, mä sanoin sille.
- Onnea kulta, äiti sanoi ja hymyili. Se halas mua. Ihanaa, että se osasi olla onnellinen tyttärensä puolesta.
- Hei anteeks, mut meillä jäi yks juttu kesken, Vilma keskeytti.
- Joo mä tästä meenkin ostaa jonkun lehen, äiti sanoi.
- Mee vaan, mä sanoin.
- Haluuks sä jotain? Vaikka suklaata?
- Jos sä vaan haluut tuoda. Kiitos äiti.
- Mä tuon, äiti sanoi ja lähti huoneesta. Vilma katsoi mua ja mä arvasin, että se alkaa kohta taas saarnaamaan.
- Jos sä et soita Jannelle, nii mä soitan. Sen pitää saada tietää.
- Vilma, kuuntele mua kerrankin!
- Mitä? se kysyi. Mä huokaisin, ja sit mä päätin kertoo sille ettei tää lapsi ollu Jannen. Tää oli Samin lapsi.
- Tää lapsi ei oo Jannen, mä kerroin sille.
- Mitä? Onks sulla joku uus? se kyseli. Mä arvasin, että se ymmärtää väärin. Mun piti vähän selventää.
- Tää lapsi on Samin, valitettavasti.
- Samin?
- Nii.
- Ooks sä ollu Samin kaa?
- No sillon kun me oltiin vielä yhdessä. Emmä ois muuten raskaana ellen mä ois ollu sen kaa. Kenenkään muun lapsi tää ei voi olla koska mä en oo ollu muitten kaa kun sen. Sekin oli ihan erehdys.
- Mä luulin, että toi on Jannen, se sanoi nolona.
- Ei se mitään. Et sä voinu tietää, kun emmäkään tienny ees mun raskaudesta ennen kuin mulle kerrottiin täällä.
- Mitä sä aiot sanoo Jannelle?
- Totuuden.
- Mitä jos se suuttuu?
- Sit mä en voi sille mitään. Me ei ees seurustella joten sillä ei oo mitään vaaraa suuttuu. Jos se suuttuu nii mä en todellakaan luovu mun omasta lapsesta. Tää on ykkönen.
- Katri..
- Mitä? Älä vaan sano, että sä pidät mua hulluna, mä sanoin sille.
- Mä oon onnellinen sun puolesta, se sanoi ja hymyili mulle. Ihanaa, että se osasi olla onnellinen mun puolesta. Se oli oikea ystävä. Se oli nyt mun paras ystävä, ja tuli aina olemaankin. Sit mä huomasin, että sairaanhoitaja tuli mun huoneeseen.
- Katri, sinun pitäisi olla tämä päivä täällä. Pääset huomenna pois, se kertoi. Mä halusin jutella heti Jannelle ja kertoo totuus, mut sitä oli lykättävä. Mä halusin kertoo tän kasvotusten.
- No okei, mä myönnyin.
- Mä lähen. Nähään huomenna, Vilma sanoi mulle ja lähti.
- Sinun pitäisi levätä, hoitaja sanoi.
- Joo, mä sanoin. Mä pistin silmät kiinni, ja mä ajattelin tulevaa lasta, mun lasta.


Aamulla mä heräsin sairaalassa tosi aikasin. Äiti oli jääny sairaalaan yöks. Se ei kuulemma halunnu jättää sen tytärtä tänne yksin. Mä sanoin sille monta kertaa, että se voisi mennä, mut ei se halunnu. Janne ei ollu soittanu, ja mua vaivasi kaikki asiat. Mä halusin sopia kaikki asiat, mut mä en voinu, kun mä makasin nyt vaan täällä tyhmässä sairaalassa. Mä halusin päästä täältä äkkiä pois.

- Äiti! mä herätin sen.
- Mitä?
- Mä haluun kotiin, mä sanoin sille.
- Mut..
- Äiti, vie mut kotiin, mä pyysin.
- Mä kysyn sairaanhoitajalta. Oota kulta hetki, äiti sanoi ja poistu huoneesta hetkeks. Mä ootin, että se tulee takas ja kertoo, että me saadaan lähtee. Miks mun pitäis olla täällä, kun mua ei mikään ees vaivannu? Mä olin raskaana, mut mä olin terve ja mä halusin olla kotona. Sit äiti tuli takas ja se näytti iloselta. Sainko mä siis lähteä täältä pois?
- Äiti lähetääks me?
- Hoitaja tulee kohta nii me saadaan sit lähteä, äiti sanoi. Se oli ihanaa. Sit se hoitaja tuli mun huoneeseen ja katso mua ja näki ettei mulla ollu enää mitään ongelmaa. Se hymyili mulle.
- Olet terve. Te saatte nyt lähteä kotiin. Muista Katri olla varovainen. Vältä rasitusta, alkoholin käyttöä, tupakkaa ja muita päihteitä. Yritä myös pysyä lämpimästi, se jauhasi mulle. Mä varmaan tarvitsin vauvaoppaankin.
- Joo, mä sanoin ystävällisesti. Sit mä sain vaihtaa mun omat vaatteet päälle ja me saatiin häipyä sieltä äidin kanssa. Äiti auttoi mut autoon vaikka mä sanoin sille, että mä oon ihan kunnossa. Se pelkäsi, kun mä olin raskaana. Se halus suojella mua.
- Äiti!
- Mitä Katri? äiti kysyi.
- Kiitos, että sä autat.
- Voi kultapieni, äiti sanoi. Me istuttiin autossa sen jälkeen ihan hiljaa. Mä en vaan jaksanu puhua. Mä halusin vaan nähdä äkkiä Jannen ja kertoo sille tän asian. Mä en voinu juonia sen selän takana. Emmä voinu juonia sellaisen ihmisen takana jota mä oikeesti rakastin.
- Pääseks sä sieltä autosta? äiti kysyi multa, kun me oltiin perillä. Mä olin vasta ihan alussa joten tottakai mä pääsin. Mä pystyin ihan hyvin. Jos mä en ees tienny, että mä oon raskaana nii tottakai mä pystyin.
- Joojoo. Kyllä mä pärjään.
- No hyvä. äiti sanoi. Me käveltiin kotiin ja äiti avas oven. Se päästi mut ekana sisään. Se tuli vasta sit.
- Mä lähen vielä töihin. Heippa kulta! äiti sanoi ja lähti. Mä menin heti omaan huoneeseen ja menin makaamaan sängylle. Mä otin mun kännykän ja etin Jannen numeron.

- Janne!
- Moi!
- No moi! Ooks sä päättäny?
- Tuu tänne!
- Mähän sanoin jo kerran, että mä en oo sun jojo. Hanki joku toinen pompoteltava.
- Mulla on asiaa.
- No kerro.
- Emmä voi sitä tässä kertoo, kun se on liian henkilökohtanen asia.
- Eks me voida nähdä mielummin ulkona?
- Mä oon just tullu sairaalasta nii mä en voi mennä ulos.
- Sairaalasta? Mitä sulle on sattunu?
- Mä kerron sit kun sä tuut.
- No okei. Nähään siellä.
- Kiitti, moi!
- Moimoi!

Mä olin tosi iloinen siitä, että Janne halusi vielä nähdä mut. Mä mietin mitä mä sanoisin sille. Pamauttaisinko mä heti suoraan, että mä oon raskaana vai kiertelisinkö ja sanoisin sen jotenkin hienosti? Sanoisinko mä, että "sori vaan Janne, mut mä oon raskaana" "Janne älä pliis vihaa mua, mut mä oon raskaana" "toivottavasti sä et vihaa, kun mä kerron nyt, että mä oon raskaana" mikään ei kuulostanut hyvältä. Mä päätin sanoo nii, että mä en kuulostaisi ilkeeltä tai muulta. Just kun mä olin saanu ajatukset kasaan nii ovikello soi. Mä nousin sängystä ja kipitin avaamaan oven auki.

- Moi, Katri! Janne sanoi.
- Moi, Janne!
- Mitä asiaa sulla oli?
- Tuu sisälle. Äitikään ei oo kotona, mä sanoin ja "työnsin" Jannen sisälle. Kun se oli päässy sisään nii se käännähti muhun päin. Se kai odotteli, että mä kertoisin mun asian.
- Miks sä olit sairaalassa? Loukkasitko sä ittes? se kyseli.
- Siitä mun pitäiskin puhua.
- Mikset sä soittanu mulle? se jatkoi.
- Mä en vaan halunnu vaivata sua.
- Vaivata? Miten nii vaivata?
- No sä et halunnu nähä mua etkä jutella mun kaa.
- Anteeks.
- Mun on pakko kertoo sulle totuus. Mä oisin halunnu kertoo sulle tän jo eilen, mut mä halusin puhuu tän kasvotusten.
- Mistä sä puhut?
- Mä.. Mä oon.. Mä oon rakastunu suhun ja siks mä haluun kertoo tän sulle koska mä en voi valehdella sellaselle ihmiselle jota mä rakastan, mä kerroin.
- Mitä on tapahtunu?
- Mä oon.. Mä oon raskaana.
- Mut miten se voi olla mahollista?
- Miten nii?
- Eihän me olla tota oltu..
- Ei nii. Tää ei ookkaan sun lapsi.
- Ooks sä ollu jonkun kaa?
- En tietenkään. Tää lapsi on.. Tää on Samin lapsi, mä sanoin. Se katsoi mua hetken ja mä ajattelin, että se vihaisi mua, mut sit se yllätti mut, kun se kertoi yhden asian.
- Katri! Mä rakastan sua ja siks mä haluun sanoo, että lapsen kaa tai ilman lasta, sä tuut olemaan mulle aina yhtä tärkee. Mä tuen sua, päätit sä sit mitä vaan, se kertoi ja mua alkoi melkein itkettämään. Miten mä olin ansainnu tollasen ihmisen? Mä olin vaan loukannu sitä ja se jakso tukea ja auttaa.
- Kiitos Janne, mä sanoin. Sit mä tein jotain mitä mun ois pitäny tehdä jo aikoja sit. Mä menin lähemmäks sitä ja painoin huulet sen huulille. Se oli ensin vähän ihmeissään, mut sit se vastas suudelmaan ja me oltiin siinä ihan kaksistaan. Se tuntui tosi hyvältä. Mä olin löytäny ihanan ihmisen. Mä oikeesti luulin etten mä enää rakastuis, mut toisin kävi. Sit se ihana hetki loppu ja mä hymyilin sille.
- Mennääks mun huoneeseen? mä kysyin.
- Mennään vaan, se sanoi. Mä otin sitä kädestä ja raahasin sen mun huoneeseen. Mä kaadoin sen sängylle ja mä menin makaamaan sen viereen. Se tarttu mua kädestä kiinni ja vilkaisi muhun. Me oltiin ihan hiljaa. Me vain maattiin ja pidettiin kädestä kiinni. Me ei tehty mitään muuta. Mä en ollu ees valmis mihinkään muuhun. Mä tiesin, että Janne jaksaisi kyllä oottaa.
- Janne! mä sanoin sille.
- Mitä? se kysyi. Mä nousin istumaan ja mä halasin sitä. Vihdoinkin me voitiin olla yhdessä. Sit tietenkin joku pilasi meidän hetken. Mä katsoin sivuun ja mä näin äidin seisovan oven edessä ja se tölläsi meitä. Mä irtauduin Jannesta ja katsoin äitiä. Jannekin huomasi äidin ja se varmaan ajatteli, että olipa mulla kiva äiti, kun ei voinu ees koputtaa oveen. Miten se kehtasi? Emmäkään ilmestyisi sen huoneeseen tolla lailla. Sillä ei ollu ollenkaan käytöstapoja tai sit se oli nii utelias. Oli myös se vaihtoehto ettei se luottanu muhun.
- Lopettakaa! se huusi. Mikä oikeus sillä oli määrätä mua?
- Mikä oikeus sulla on tulla tänne? mä kysyin ja yritin pysyä rauhallisena.
- Pois mun tyttären kimpusta, äiti raivosi. Ehkä se luuli, että Janne oli samanlainen kuin Sami. Ne ei todellakaan ollu samanlaisia. Janne ei ollu väkivaltanen tai hullu. Päinvastoin. Mä nautin sen seurasta.
- Hiljaa, äiti! mä huusin.
- Katri on just raskaana, äiti sanoi ja häipyi mun huoneesta. Janne käännähti muhun ja mä näin, että siitä tuntui tosi inhottavalta, kun mun äiti ei voinu yhtään kunnioittaa sitä enempää.
- Mä pyydän anteeks äidin puolesta. Ei se tarkottanu mitään pahaa, mä sanoin.
- Ehkä mun on paras lähtee.
- Nähääks me vielä? mä kysyin
- Soita mulle huomenna, se sanoi.
- Mä juttelen äidin kaa.
- Hyvä. Nähään huomenna, se sanoi ja häipyi. Nyt mun oli pakko puhua äidin kanssa ja selvittää mitä sillä oli oikeesti Jannea vastaan. Jos se kertoisi syyn nii mä ymmärtäisin, mut tuskin sillä oli mitään hyväksyttävää syytä. Mä kävelin keittiöön missä äiti oli. Mä katsoin siihen ja se muhun. Nyt mun oli pakko sanoa jotain ennen kuin se taas alkaisi valittamaan jostain.
- Äiti! mä sanoin.
- Mitä?
- Miks sä et voi koputtaa? mä kysyin siltä.
- Mä ajattelin yllättää sut, kun mä tulin aikasin kotiin, mut sulla olikin jo seuraa.
- Äiti! Mä saan kutsuu mun ystäviä kotiin, kuten saat säkin.
- Toi olikin poika..
- .. Ja mun ystävä. Se ei muuta mitään, että onko mun ystävä tyttö vai poika.
- Sä oot raskaana. Etkö sä tajua, että sä et voi pelehtiä tolla lailla, kun lapsi syntyy, se sanoi. Miten se kehtasi?
- Äiti! Mä rakastan mun tulevaa lasta, ja mä pidän siitä huolen ettei sun tarvii murehtii.
- Parasta on.
- Ja äiti! Mä seurustelen Jannen kaa, hyväksyiks sä sitä tai et, mä pamautin ja häivyin keittiöstä.
- Minne sä meet? se kysyi, kun mä laitoin kengät jalkaan.
- Ulos, mä sanoin ja paiskasin oven kiinni. Mä en jaksanu enää kertaakaan kuunnella sen selittelyjä tai haukkumisia. Mä sain olla Jannen kaa. Mä sen kaa seurustelin, eikä äiti. Äidillä ei ollu oikeutta päättää kenen kaa mä olin. Se oli mun oma asia. Mä otin kännykän taskusta ja etsin Jannen numeron. Mä päätin soittaa sille ja kertoo, että miten mulla kävi äidin kaa ja kysyä voitaisiinko me nähdä.

- Janne!
- Moi!
- Katri, mikä sulla on? Sä kuulostat vähän hiljaselta.
- Mä riitelin äidin kaa.
- Mä tiiänki mistä.
- Mä en tiiä mikä sitä vaivaa.
- Nii-i.
- Se luulee omistavansa koko maapallon. Ei sillä oo oikeutta päättää kenen kaa mä oon.
- Mitä sä sanoit?
- Mä sanoin, että me seurustellaan.
- Seurustellaan?
- Eks me sit seurustella?
- Emmä tiiä. Ehkä sun äiti oli oikeessa.
- Janne, mitä sä puhut?
- Sitä vaan, että ehkä me edettiin ihan liian nopeesti.
- Mut..
- Sä oot eronnu ja mä soitan kitaraa..
- Joo mä tajuun..
- Katri! Älä tee mitään johtopäätöksii. Mä haluun olla sun kaa.
- Miks sä sit sanot noin?
- Mä en haluu loukata sun äitiä.
- Enemmän sä loukkaat tässä mua jos sä jätät mut.
- Katri, tuu tänne! Jutellaan asit selviks.
- Entä sun vanhemmat? siskot?
- Vanhemmat nukkuu ja siskot on kavereillansa yötä.
- Tuuks sä vastaan?
- Tuun. Sä tiiätkin varmaan mihin.
- Joo sinne..
- Nähään siellä.

Mä pyyhin mun kyyneleitä kädellä. Mä luulin, että Janne haluais erota ennen kuin me ees ehdittäis alottaa seurustelua. Mä en halunnu pettyä. Mä halusin vaan olla sen lähellä ja pitää sitä kädestä kiinni ja katsoa kun se tulee vanhemmaks. Mä tiesin paikan missä me nähtäis. Paikka oli tietysti se mitä Janne rakasti tosi paljon. Eli paikka missä me nähtiin ekan kerran. Mä en ollu soittanu kitaraa pitkään aikaa ja mä en tienny soittaisinko mä enää ees jatkossa. Miks mun pitäis, sillä mä olin löytäny jo mun tosirakkauden? Nyt mä seisoskelin kitarapaikan eessä, ja mä katselin kaikkiin suuntiin. Mä jo luulin, että se tekisi mulle oharit, että se pääsisi musta eroon kunnes se yhtäkkiä ilmesty paikalle. Se yritti hymyillä mulle, mut se näki, että mä olin surullinen. Mä halusin unohtaa kaiken vanhan, ja jatkaa tästä eteenpäin.

- Sori, että kesti, se sanoi.
- Ei se haittaa.
- Et kai sä oottanu kauan? se kysyi.
- Viis minuuttii.
- Mennään. Mä johdatan sut meille, se sanoi ja hymyili. Janne otti mua kädestä kiinni ja vei mut niille. Mä ihailin maisemaa ja yritin ajatella kaikkea ihanaa. Silti muistot tuli mieleen.

- Asuks sä tässä? mä kysyin ja katsoin ihanaa punaista omakotitaloa. Se oli ihana ja piha oli kaunis. Pihalla kasvo kauniita ruusuja ja muita kasveja. Jannen äiti taisi rakastaa kukkien hoitoa.
- Joo. Mennään sisään, se sanoi ja otti avaimen taskusta. Sit se avasi oven ja päästi mut ensin sisään. Mä katsoin ympärilleni ja mä näin, että tää poika ei ainakaan ollu mikään ihan rutiköyhä. Sikskö se käyttäyty tolla lailla? Se luuli saavansa kaikki tahtonsa läpi? Olinhan mä ainoo lapsi, mut mä en silti ollu tollanen törppö. Rakastiko se mua oikeesti vai halusiko se vain mielistellä mua? Tiesikö se kuinka paljon mä välitin siitä? Osasiko se yhtään kuvitella kuinka tärkeä se oli mulle?
- Hei haloo! Katri, mikä sulla on? Janne katsoi mua. Se oli puhunu jotain ja mä en ollu kuullu. Mä olin nii ajatuksissani.
- Sori, mä olin ihan ajatuksissani.
- Mennään mun huoneeseen, se sanoi. Janne johdatti mut sen huoneeseen, ja kun mä astuin sisään, mä näin huoneen seinillä tosi paljon julisteita. Siellä oli esim Iron Maidenin, Lordin, Metallican ja Nightwishin julisteita. Seinät oli suorastaan tapetoitu niillä. Muuten huone oli ihan kiva. Siellä oli iso pöytä, pari kirjahyllyä, levyhylly, tietokonepöytä, sänky ja pieni nojatuoli. Huone oli kotoisa ja siisti.
- Tää on kiva, mä sanoin.
- Kiitos. Julisteita on vähän kertyny, se sanoi ja hymyili.
- Joo mä huomaan sen, mä sanoin.
- Katri!
- Mitä?
- Istutaan tohon sängylle, se sanoi.
- Miks?
- Mä haluun puhuu.
- Puhu. Emmä kiellä sua puhumasta, mä sanoin vähän töykeesti.
- Istutaan nyt tonne, se sanoi. Mä en jaksanu kuunnella sen kiukuttelua joten mä kävelin sängylle istumaan. Se istui mun viereen ja käännähti muhun päin. Se kai halusi, että mä alottaisin. Miten mä osaisin? Jos kumpikaan ei alottaisi, nii ei tästä tulisi mitään. Mä halusin vaan kertoo mitä mä tunnen ja mitä mä ajattelen tästä kaikesta. Mä halusin myös oikeesti tietää oliko sille ok, että mä pitäisin tän lapsen. Mä en ikinä luopuisi tästä ja jos se todella rakastaisi mua, se ymmärtäisi.
- Janne!
- Mitä?
- Haluuks sä erota? mä kysyin ja multa tuli pari kyyneltä.
- Mitä sä oikein puhut?
- Sä et ees tienny, että me seurustellaan, mä jatkoin.
- Mä haluun vaan edetä hitaasti.
- Eihän me ees tehty mitään.
- Sen verran tehtiin silti, että sun äiti näki ja suuttu. Tää ei oo oikein sun äidille.
- Sun pitää tottua mun äitiin. Kyllä se ymmärtää ja hyväksyy sut vielä, mä sanoin.
- Katri! Tääkö vaivas sun mieltä? se kysyi.
- No tavallaan. Mä haluisin tietää yhen asian..
- Minkä?
- Rakastatko sä mua oikeesti? mä kysyin. Se katsoi mua pitkään ja oli ihan hiljaa. Se ei sanonu sanaakaan. Se ei tainnu välittää musta yhtään.
- Mä oon nii tyhmä, mä sanoin ja purskahdin itkuun. Mä olin just kävelemässä ulos sen huoneesta kunnes mä tunsin, että se laitto kätensä mun olkapäille. Se käänsi mut itteensä päin ja mä yritin kääntää mun päätä pois, mut se tuli lähemmäs ja suuteli mua. Mun kyynelet kasto sen ihon, mut se ei välittäny. Sit se irrottautu musta.
- Mä rakastan sua Katri! Sä oot maailman kaunein ihminen minkä mä oon nähny. Mä oon ollu ihan tyhmä. Anna anteeks, se sanoi ja silitti mun poskea. Se oli nii ihana. Sen sanat kosketti mua. Mä kiedoin käteni sen ympärille ja suutelin sitä. Enää mä en luullu mitään. Nyt mä tosiaankin tiesin, että se rakasti mua.



Vuoden kuluttua mulla tai no meillä, mulla ja Jannella oli ihana tyttö, Emilia. Se oli maailman sulosin. Janne oli kiintyny Emiliaan ja rakasti tätä kuin omaa tytärtä. Me päätettiin, että Janne adoptoisi Emilian jossain vaiheessa. Se olisi nii hyvä isä.
 Vilma ja Jani oli eronnu. Ne oli liian erilaisia. Vaikka erilaisuus oli hyvä asia nii Janissa ja Vilmassa ei ollu melkein mitään yhteistä. Jani tykkäsi matkustella, Vilma ei. Jani ei tykännyt piirtämisestä, Vilma tykkäsi. Jani tykkäsi ns. vain yhden illan jutuista, Vilma taas halusi elää suhteessa ja mennä naimisiin. Lopulta Vilma ei enää jaksanu ja otti eron.
 Äiti oli hyväksyny Jannen tosi hyvin tai ehkä liiankin hyvin. Sille oli syntyny ensimmäinen lapsenlapsi ja se hoiti ja paapo sitä tosi paljon. Äiti pyys mut, Jannen ja Emilian usein päivälliselle ja esim juhlia viettämään. Oli tosi ihanaa kun kaikki oli hyvin.

Kaks vuotta Emilian jälkeen meille synty Jannen kaa kaks lasta. Ne oli Jannen lapsia oikeesti. Vauvat oli kaksoset, tyttö ja poika. Me kastettiin ne Emmiks ja Eetuks. Me haluttiin pitää E-kirjain kaikilla lapsilla. Mä tykkäsin sillä kirjaimella alkamista nimistä. Jannesta noi nimet oli kauniita. Meillä oli kolme tosi sulosta ja ihanaa lasta. Me rakastettiin niitä Jannen kaa nii paljon.
Vilma oli löytäny uuden tyypin, Markuksen. Ne oli tosi samanlaisia ja ne halusi toisiltaan samanlaisia juttuja. Lopulta puol vuotta tapaamisen jälkeen ne meni kihloihin. Ne oli tosi söpö pari ja ne suunnitteli vähän lapsen hankkimista. Vilmasta tulisi tosi ihana äiti. Vaikka meillä oli ollu riitoja nuorempana, me oltiin vieläkin parhaat ystävät. Kukaan ei tulisi meidän väliin, ei kukaan.

Mä en oo kirjottanu taas sataan vuoteen ja mä aattelin kirjottaa, että mä oon laihdutuskuurilla ja voisin kirjottaa tänne mun ruokalistan mitä syön nii sit pystyn pitämää huolen et mitä mä syön seuraavaks ja en liho. Niin ja tottakai liikun ja voisin tehdä myös sellaisen listan, että kirjotan mitä harrastan. Juup ei mul muuta

Moi! Mä oon Anna Berg. Mä oon 15-vuotta vanha. Mä asun Helsingissä tuolla noin. En siis ihan keskustassa vaan vähän sivummalla. Mitäs muuta. No mun äiti on sairaanhoitaja ja isä psykologi. Mulla on myös paras kaveri. Tai no oikeastaan niitä on kyllä kaksi. Ilona ja Sami. Me oltiin tunnettu jo ihan pienestä asti. Me oltiin parhaita kavereita. Kukaan ei ikinä tulisi meidän väliin. Me kolme pidettiin yhtä...
 
 Ja sitten asiaan. Mä istuin just koulussa terveystiedon tunnilla. Me käsiteltiin huumeita, alkoholia ym. Se oli kertausta vaan, onneksi. Mä vihasin terveystietoa vaikka mä olin siinä hyvä. Enemmän mä kyllä vihasin sitä opettajaa. Onneksi mä lähtisin täältä tän vuoden jälkeen. Peruskoulu loppuisi ja pitäisi valita kumpaan mä menisin. Ammattikoulu vai lukio. Siinä vasta mietittävää.

- Onko teistä kenellekkään niin tullut tarjoamaan huumeita? maikka kyseli ja mä olin, että mitä hemmettiä. Kuuluiko se opettajalle? Me katsottiin Ilonan ja Samin kanssa toisiamme. Me ei sanottu mitään, katsottiin vaan. Mä vilkuilin ympärilleni katsoen muita oppilaita. Mä huomasin, että kukaan ei ollut nostanut kättä ylös. Joko meidän luokalla oli hyvä tuuri tai sitten ne ei vaan uskaltanut myöntää. Mä en olisi ainakaan myöntänyt. Sitten mä repäisin mun vihosta palasen ja kirjoitin Ilonalle lapun. Siinä luki näin: "Ilona, tehdään jotain että me päästään täältä tunnilta pois. Mä en kestä enää. Mä vihaan tota maikkaa niin paljon. Anna tää Samille." Sitten mä ojensin sen Ilonalle niin ettei opettaja huomannut mitään. Ei se onneksi nähnyt. Ilona katsoi mua ja tuli lähemmäksi.

- Mikä tää on? se kuiskasi.
- Lue se, mä kuiskasin takaisin. Sitten se katsoi mua takaisin ja mä nyökkäsin. Se antoi sen sitten Samille. Samikin luki sen ja katsoi myös mua.
- Aika hurjaa, Sami kuiskasi mulle. Sitten se pisti sen äkkiä kirjan väliin.
- Mikä? joku sanoi mun takana. Mä katsoin suoraan eteenpäin ja sitten vilkaisin Ilonaa.
- Älä sano, että se on nyt tossa. Ilona, älä sano, mä toistelin.
- Moi opettaja! Me tässä juteltiin, että kuinka hurjia noi huumeet ja sellaiset on, Sami keksi. Me katsottiin Ilonan kanssa toisiamme.
- Jep, niin, Ilona vastasi.
- Ahaa...?
- Niin, että me tässä mietittiin tehdä semmoinen juttu huumeista, mä sanoin.
- Millainen? opettaja kyseli.
- Ööh, miten niin? Sami kysyi väliin.
- Ihan mielenkiinnosta kyselen. Kun te keksitte noin hyvän idean, niin ajattelin, että koko luokka sitten tekee esitelmän päihteistä ja kertoo niiden haittapuolista.
- Oliko se vitsi? Ilona kysyi.
- Hahaha... noo... ei! opettaja nauroi ja vastasi sitten tökerösti kieltävästi. Me katsottiin Samin ja Ilonan kanssa taas toisiamme, kun opettaja käveli luokan eteen.
- Olisin voinut jättää tänävuonna esitelmän väliin, mutta kun nuo meidän Anna ja kumppanit keksivät noin hyvän idean niin tehdään sitten se esitelmä, opettaja sanoi. Jotkut pojat ja pari pissistä katsoivat mua.
- Kosto elää... yksi pissistytöistä sanoi. Jenna oli yksi ärsyttävimmistä meidän koulussa. Me oltiin oltu joskus kavereita, mutta sitten kun se eksyi väärään porukkaan, niin meidän ystävyys katkesi. Se alkoi polttamaan ja juomaan. Mä en pitänyt sellaisesta. Nykyään se vihasi mua aikalailla, koska mä olin ihan tavallinen teini.
- Toi oli kyllä inhottavaa, mä sanoin Ilonalle ja Samille.
- Ei välitetä tosta, Ilona sanoi.
- Ei tietenkään, mä vastasin.
- Paljonkohan kello on? Sami kyseli.
- Venaa mä katson... Mä sanoin.
- Sami ja Ilona te voitte olla parit, opettaja sanoi.
- Juhuu hyvä me ollaan parit, me sanottiin innoissamme. Sitten ilo loppui lyhyeen, kun mä vilkaisin ensin opettajaa ja sitten Ilonaa ja Samia.
- Kenen kanssa mä oon? mä kysyin ihmetellen.
- Sä oot Jesse Ilvesniemen kanssa, maikka vastasi.
- Onks meidän luokalla sellainen? mä kysyin ihmetellen.
- Kohta on...
- Miten niin kohta?
- Hän tulee uutena teidän luokalle, opettaja vastasi. Mä katsoin silmät pyöreinä Ilonaa joka piirteli kukkia vihkoonsa. Sami kuiski Ilonalle.
- Ilona herätys! Keskity vähän.
- Aa joo Sami...
- Kuuliks sä mitä maikka sano?
- Juu, että Anna joutuu jonkun Jessen pariks. Jäiks multa sitten jotain kuulematta vai?
- Äh ei kai...
- Nyt voitte sitten lähteä. Huomenna Jesse tulee sitten. Olkaahan hänelle kilttejä, maikka sanoi. Kaikki rynni äkkiä luokasta ulos. Me tultiin Ilonan ja Samin kanssa perässä.
- Kuvitelkaa, että meidän luokalle tulee uusi poika...
- Onkohan se söpö, Ilona mietti.
- Minkähän näköinen se on, mä ihmettelin.
- Mä en halua tietää, Sami sanoi vitsillä. Me katsottiin sitä Ilonan kanssa.
- Sä oot poika, mä sanoin.
- Joo-o.
- Hei katso muuten kuka tuolla on, Ilona sanoi Samille ja osoitti sormella ruskeahiuksista tyttöä. Johanna, Samin "ihailija" seisoi seinää vasten muka lukien jotain kirjaa. Oikeasti se katseli Samia koko ajan. Se oli ihan hulluna Samiin. Vaikka Johanna tykkäsi siitä, Sami ei tykännyt Johannasta.
- Mun on kai pakko mennä tonne, Sami sanoi ja katsoi mua ja Ilonaa. Me katsottiin Ilonan kanssa toisiamme ja nostettiin sitten peukut pystyyn.
- Lykkyä tykö, mä sanoin. Sami koitti hymyillä. Sitten se häippäsi Johannan luokse.
- Onneksi Johanna ei oo pissis, mä sanoin.
- Niinpä. Sami ansaitsisi jonkun kivan, Ilona sanoi. Sitten me käveltiin meidän kaapeille. Onneksi koulu oli loppunut. Mun, Ilonan ja Samin kaapit oli vierekkäin. Me otettiin kaapista takit ja  kaulahuivit.
- Anna... Ilona sanoi katsoen samalla itseään peilistä mikä oli kaapin sisäpuolella.
- No?
- Mitä sä luulet, että pitääköhän Tuomas oikeasti musta...
- Tuomas? Sehän on ihan hulluna suhun. Se rakastaa sua, mä sanoin ja Ilona katsoi mua hymyillen. Tuomas oli sen poikaystävä. Ne olivat olleet jo puoli vuotta yhdessä. Ne oli todella ihana pari. Täydelliset toisilleen. Mä en ollut vielä löytänyt sitä oikeaa.
- Mäkin rakastan sitä, se sanoi samalla lukiten kaapin.
- Missäköhän Sami on? Onkohan se yks tyyppi vieläkin sen "kimpussa", mä ihmettelin.
- Mä soitan sille, Ilona sanoi ja kaivoi kännykän taskusta. Ilona laittoi kaiuttimen päälle, että mäkin kuulisin.

- Haloo!
- Moi me tässä vaan soitellaan.
- Ööh... Ilona?
- Joo ja Anna!
- Anna? Mikä hätänä?
- Ei kai se yks paholainen oo syöny sua?
- Mitä? Mikä? Kuka muka? Johanna vai? No ei.
- No hyvä... Se on ihan hullu. Mä en oikeasti kestä sitä. Me ei ymmärretä miten sä voit olla sen kanssa.
- Ilona...
- Ilona ja Anna!
- No Ilona ja Anna te ette ajattele, mutta Johanna on tässä mun vieressä ja se kuulee kaiken mitä te puhutte...
- Voi itku sekin vielä...
- Annaks sä Annalle?
- Joo...
- Anna?
- Moi Samppeli!
- Samppeli?
- Joo mä just keksin sulle lempinimen.
- Öö okei...?
- Milloin sä ajattelit tulla kaapeille? Me ollaan oltu täällä jo aika kauan Ilonan kanssa.
- Anna, mä kävin jo siellä.
- Mutta...
- Mä oon himassa.
- Siis Johannan kanssa vai?
- Niin...
- Mä en pysty hengittää. Sä et voi olla tosissas.
- Voinhan... Mun pitää lopettaa.
- Tykkääks sä siitä?
- Pitää mennä...
- ODOTA!

Sitten kuului vain piippiip.
- Se löi luurin korvaan, mä sanoin ja katsoin Ilonaa. Mä annoin kännykän sille.
- Outoa. Sami on muuttunut.
- Tosiaankin, mä sanoin...

Sitten me lähdettiin. Ilona omaan kotiin ja mä omaan. Mä kävelin rauhallisesti. Mä en jaksanut kiirehtiä, kun ei ollut kiire mihinkään. Mua mietitytti se, että minkä näköinen se Jesse mahtoi olla. No huomennahan mä näkisin sen sitten. Kuvitella, että se oli mun pari...

Mä seisoskelin ovella samalla etsien kotiavaimia.
- Äh, missähän ne avaimet on, mä sanoin itselleni. Sitten mä löysinkin ne, kun alkoi mennä hermot. Mä avasin oven ja astuin sisään. Mun pikkusisko Meeri oli tullut mua vastaan. Se katsoi mua hymyillen. Olihan se vasta 8-vuotta.
- Moi! se sanoi.
- Moi! mä vastasin samalla riisuen kengät ja takin.
- Leikitäänkö?
- Meeri, mä en nyt millään jaksa. Tylsä päivä. Mun pitäis kanssa alkaa suunnittelemaan yhtä esitelmää.
- Sä oot ihan tyhmä, se huusi ja juoksi omaan huoneeseen. Pikkusiskot oli tuommoisia. Mä kävelin mun huoneeseen ja laitoin oven kiinni. Mä otin paperin ja kynän ja istuin sängylle. Mä yritin hahmotella, että millaisen työn mä ja Jesse tehtäisiin, mutta ei siitä tullut mitään. Vaikka mä olin hyvä siinä aineessa, niin nyt mä en pystynyt keskittymään. Mä vaan luonnostelin paperille vaatteita. Vaatteet oli ihania. Mä rakastin niitä ja niiden ostamista. Vaikka mä en nyt jaksanut tehdä sitä esitelmää, niin mä päätin tehdä silti. Menihän siinä sitten koko ilta, mutta se kannatti...

Seuraavana päivänä mä olin ihan poikki, sillä mulla oli mennyt aika kauan siihen esitelmään. Mä nousin sängystä haukotellen. Mä kävelin keittiöön syömään aamupalaa. Äiti olikin hereillä.
- Huomenta... mä sanoin melkein toinen silmä kiinni.
- Ai huomenta! äiti sanoi ja katsoi, kun mä olin ihan väsynyt. Mä menin jääkaapille samalla haukotellen. Mä otin banaanin ja jogurtin.
- Nukuitko sä huonosti? äiti kyseli.
- Joo, kun mä esivalmistelin esitelmää.
- Mitä?
- Joo-o. Mä oon yhden uuden pojan pari ja mä haluan saada hyvän numeron.
- Missä aineessa?
- Terveystiedossa.
- Sähän oot hyvä siinä. Sullahan on kymppi se, äiti sanoi samalla katsoen väsynyttä tytärtään.
- Äiti, työn pitää olla täydellinen, koska muuten se ei kelpaa... ei ainakaan mulle, mä sanoin. Mä olin syönyt ja mä häivyin mun huoneeseen pukemaan. Mä katsoin itseäni peilistä. Olinko mä normaali? Musta mä olin. Mä en halunnut laihduttaa. Mun mielestä laihduttaminen oli tosi typerää. Sitten mä avasin vaatekaapin ja mä katselin mitkä vaatteet mä laittaisin päälle. Mä halusin olla hienona. Mä halusin tehdä vaikutukseen siihen uuteen poikaan. Olikohan sekin hyvä terveystiedossa?
- Ehkä mun pitäisi lopettaa tää haaveilu ja miettii mitkä vaatteet mä laitan, mä sanoin itselleni.
- Se ois ihan fiksua, mä kuulin jonku sanovan. Mä katsoin ovelle ja mä näin Meerin siinä. Sillä oli yöpuku päällä ja se piti pehmolelua sen kädessä.
- Meeri!
- Anna... se kitisi. Mä katsoin sitä.
- Mikä sulla on? mä kysyin.
- Öh... Tota... se  änkytti ja juoksi sitten mun luokse halaamaan mua. Mä hymyilin ja halasin sitä takaisin. Sitten se katsoi mua ja juoksi mun huoneesta. Se oli tosi söpö. Pikkusiskot osasivat olla ihaniakin joskus.
- Ai niin ne vaatteet, mä muistin. Mä katsoin vaatekaappiin. Mä otin mustan T-paidan, missä luki "Cool Girl" ja vaaleensiniset pillifarkut. Ne oli ihanat vaatteet. Mä otin punaisen Hello Kitty-hupparin tuolilta ja laitoin sen päälle. Vetoketjun mä jätin auki. Sitten vielä sukat ja mä olin valmis.
- Voi ei. Mä oon myöhässä, mä sanoin ja katsoin kelloa. Mä juoksin äkkiä mun huoneesta laittamaan takin päälle ja kengät jalkaan. Reppukin painoi sata kiloa. Ehkä mä liioittelin, mutta se painoi tosi paljon.
- Anna, et kai sä oo myöhässä? äiti huusi mulle.
- No oon. Enhän mä muuten ois näin nopea, mä sanoin.
- Hyvää koulupäivää kulta, äiti sanoi ja antoi mulle suukon poskelle.
- Kiitti, mä sanoin ja lähdin sitten juoksemaan kouluun reppu selässä.

Mä olin ajatellut koko matkan Jesseä ja sen tapaamista. Millainenkohan se oli? Olikohan se kiva? Kannattiko mun ajatella kaikkea etukäteen? Kohtahan mä näkisin sen...
- Perkele, mee sinne kaappiin, mä kirosin ja tungin mun takin kaappiin. Sitten mä kävelin äkkiä luokkaan missä meillä oli terveystietoa. Mulla oli aluksi tunti terveystietoa, sitten matikkaa, englantia ja ruotsia. Tylsä päivä. Mä kävelin rauhallisesti ja koputin sitten rauhallisesti oveen. Ei kai yksi myöhästyminen haitannut. Opettaja tuli avaamaan mulle oven.
- Sori, että mä oon myöhässä, mä sanoin.
- Joo ei se mitään. Me ei ehditty vielä edes kunnolla aloittamaan, maikka sanoi. Mä olin just menossa Ilonan ja Samin viereen, kun opettaja pysäytti mut.
- Päätin, että parit istuvat vierekkäin. Joten kun sä olet Jessen pari, niin te istutte vierekkäin. Jaoin parit ennenkuin sä tulit, maikka sanoi.
- Öö... Missä se on? mä kysyin.
- Jesse on tuolla, maikka sanoi ja osoitti takana olevaa vaaleahiuksista ja todella söpöä poikaa. Poika katsoi mua ja hymyili.
- Mene hänen viereen istumaan, maikka sanoi, mutta mä en pystynyt liikkua. Mä vaan tuijotin Jesseä. Se oli todella suloinen.
- Hei Anna?
- Ai mitä?
- Mene istumaan Jessen viereen. Älä vain seiso siinä, opettaja sanoi.
- Aa joo. Anteeks, mä sanoin. Sitten mä kävelin lähemmäs Jesseä. Tällä kertaa se tuijoitti mua. Mä katsoin välillä sitä ja mä huomasin, että se vieläkin katsoi mua. Se ei saanut silmiään irti musta. Oliks mun hiukset huonosti? Mulla ei ollut meikkiä joten näytinkö mä kamalalta? Oliks mun vaatteet rumat? Miksi se katsoi mua?
- Moi! se sanoi mulle ujosti hymyillen.
- Moi! mä vastasin takaisin.
- Me ollaan kai nyt sitten parit.
- Niin taidetaan olla, mä sanoin.
- Etkös sä ollutkin Anna?
- Joo. Sä muistat mun nimen.
- Heh, nojoo.
- Ja sä olit Jesse, mä sanoin.
- Joo.
- Mistä päin sä tuut?
- Tuusulasta, se sanoi ja selasi samalla terveystiedon kirjaa.
- Aijaa. Minkä takia te muutitte tänne?
- Isä sai paremman työpaikan täältä, joten se oli sitten tervemenoa Tuusulalle.
- Onks sulla ikävä sinne?
- No eipä oikeastaan.
- Täältä sä saat varmaan kavereita, mä sanoin ja hymyilin.
- Oikeastaan mä oon jo saanutkin.
- Aijaa. Sehän on tosi hyvä. Minkä nimisiä ne on?
- Se on yksi futisjengi...
- Aijaa?
- Jos mä saan vähintään kasin tosta esitelmästä, niin mä pääsen siihen jengiin mukaan.
- Ihanko totta?
- Joo. Mun on päästävä siihen joukkueseen. Se on tosi hyvä ja kovatasoinen.
- Osaaks sä pelata?
- Mä oon pelannut ihan pienestä asti, joten kai mä nyt jotain osaan, se sanoi ja hymyili.
- Sun pitäis opettaa mua joskus. Mä oon ihan surkea siinä, mä sanoin.
- Jos sä opetat mulle terveystietoa, se sanoi.
- Sovittu, mä sanoin nauraen.
- Tiiäks sä mitä? se kysyi multa kuiskaten.
- No?
- Tästä tulee tosi hauskaa. Kiva, kun sä oot mun pari, se sanoi ja mä meinasin alkaa punastelemaan. Se oli tosi ihana tyyppi. Ihanaa, kun se oli tullut meidän luokalle. Mulla kävi hyvä onni. Meidän luokkalaiset oli tosi lapsellisia ja typeriä, mutta Jesse oli niin fiksu ja mukava.
- Jesse ja Anna yrittäkää keskittyä älkääkä pulisko koko ajan, opettaja huomautti.
- Juu, sori, Jesse sanoi ja mä katsoin sitä.
- Jesse ja Anna taitavat olla valmiita esitelmän tekemiseen, kun he juttelevat koko ajan. Aloitetaan sitten.  Kaikki parit päättävät itse aiheensa, opettaja sanoi.
- Mistä me tehdään? Jesse kysyi multa.
- Mä luonnostelin eilen paperille. Mä näytän sen, mä sanoin ja kaivoin paperin repusta. Mä näytin sen Jesselle.
- Tää on tosi hyvä.
- Kiitos, mä sanoin.
- Eli me tehdään esitelmä alholista vai?
- Niin mä ajattelin, mä sanoin ja se hymyili ja antoi paperin takaisin mulle.
- Sanni ja Ville te teette siis päihteistä yleisesti? opettaja kysyi Sannilta ja Villeltä.
- Joo, ne sano yhtä aikaa.
- Aada ja Toni te teette... opettaja aloitti.
- Mä oon Roni, "Toni" sanoi.
- Anteeks. Siis Roni, opettaja korjasi.
- Jep me tehdään huumeista, Roni vastasi.
- Niin, Aada sanoi.
- Sami ja Ilona mistä te teette esitelmän? maikka kyseli.
- Me tehdään päihteiden sivuvaikutuksista, Ilona sanoi.
- Vai oisko tupakka parempi... Sami mietti.
- Se ois ehkä helpompi.
- Niin no... Me tehdään tupakasta, Sami sanoi opettajalle. Sitten, kun kaikki olivat kertoneet oman esitelmän aiheen niin maikka kysyi multa ja Jesseltä mikä meidän aihe oli.
- Mistä te teette Anna ja Jesse?
- Alkoholista, Jesse sanoi.
- Sehän on hyvä.
- Anna on luonnostellut oikein paperille ideansa.
- Hienoa työtä, Anna, opettaja sanoi ja mä meinasin taas punastella. Mä katsoin toisella silmällä Jesseä.
- Kiitos, mä sain sanottua.
- Annan ansiosta voitte nyt lähteä. Olette olleet ihan rauhallisesti lopputunnin, joten menkää välitunnille, maikka sanoi. Kaikki oppilaat olivat iloisia ja ne juoksi äkkiä ulos luokasta. Ilona, Sami ja Jesse jäivät mun kanssa vielä luokkaan. Ilona ja Sami kävelivät mun ja Jessen pöydän luokse.
- Mä oon muuten Sami. Annan kaveri, Sami esitteli itsensä Jesselle.
- Mä oon Ilona. Myös Annan kaveri, Ilona sanoi ja katsoi Jesseä ja mua.
- Mä oon Jesse, Jesse sanoi. Sitten me käveltiin luokasta ulos. Me käveltiin nelistään.
- Mä en vieläkään tykkää tosta opettajasta, mä sanoin.
- Mikset? Jesse kysyi.
- No musta se vaan on aika ärsyttävä.
- Aijaa...
- Sä et ollut vielä silloin tässä koulussa, mä sanoin.
- Joo se maikka on kyllä ihan persuksesta, Sami lisäsi.
- Juu kiitti Sami, mä sanoin ja Ilona katsoi vieressä.
- Muuten Jesse... mä aloitin.
- Mitä? Jesse kysyi.
- Milloin sä pääset sitten sinne joukkueeseen, jos sä saat hyvän numeron esitelmästä?
- Mihin joukkueeseen? Ilona kyseli hämmästyneenä.
- Futisjoukkueeseen.
- Siis mitä? Onks meiltä mennyt joku ohi? Sami kyseli.
- Jesse pääsee futisjengiin, jos se saa kiitettävän, mä selitin.
- Mutta sehän on typerää, että vaaditaan tommosta, Ilona sanoi.
- No sen verran kovataso, että ei sinne mitään ihan huonoja oppilaita voida ottaa, Jesse sanoi.
- Kiva, että sä todella yrität, Ilona sanoi.
- Niin rehellisesti, Sami jatkoi.
- Joo-o...
- Meillä on nyt matikkaa. Ootteks te tehneet läksyt? Ilona kysyi multa ja Samilta.
- Eihän meille tullut, mä sanoin.
- Tuli vaan sitä kertausta. Matikka on kamala aine.
- Älä muuta sano. Hei tuolla on Aleksi ja muut jengistä. Mä meen sinne, Jesse sanoi ja häippäsi. Mä katsoin sen perään.
- Olipa tökeröä, Ilona sanoi.
- Totta. Jos mä oisin sinä, niin mä pysyisin kaukana siitä. Se vaikuttaa jotenkin oudolta, Sami jatkoi. Ne meni eteenpäin ja mä jäin seisomaan paikoilleni. Mä katsoin Jesseä, kun se jutteli jengiläisten kanssa.
- Tuutko sä? Sami kysyi.
- Joo... mä sanoin.


Loppupäivä meni ihan hyvin oikeastaan. Mua mietitytti se mitä Sami oli sanonut. Jesse oli musta tosi kiva tyyppi. Vika ruotsin tunti oli täyttä tuskaa. Mä meinasin kuolla tylsyyteen sillä tunnilla. Opettajakin oli niin tylsä.
- 5 min vielä, Sami sanoi mulle. Mä istuin sen vieressä takana. Ilona oli meidän edessä. Se halusi oppia jotain.
- Kohta pääsee pois, mä sanoin.
- Ja läksy on sitten sivulta 86, opettaja sanoi ja kirjoitti läksyä taululle.
- Mikä tehtävä? Ilona kysyi.
- Tehtävät 6 ja 7, opettaja sanoi. Sitten kun oli merkannut tehtävät vihkoonsa niin sai lähteä. Jesse juoksi ekojen joukossa pois luokasta. Me käveltiin taas rauhallisesti Ilonan ja Samin kanssa.
- Oli kyllä ihan perseestä toi tunti, mä sanoin luokan ulkopuolella.
- Totta, Ilona sanoi. Sitten me käveltiin kaapeille.
- Sami, mulla on asiaa, mä sanoin muistaen eilisen.
- Mitä? Sami kysyi hämmästyneenä.
- Miten sulla ja Johannalla menee?
- Siis...?
- Ootteks te niinkuin nyt pari? mä jatkoin kyselemistä. Ilona katsoi meitä toisella silmällä samalla ottaen kaapista takin.
- No ei todellakaan, Sami sanoi.
- Hyvä...
- Mä vaan opetin sille enkkua, Sami sanoi ja mä katsoin sitä.
- Oikeasti?
- Joojoo. Mä en tykkää siitä vaikka se tykkäiskin musta, se sanoi ja mä hymyilin. Mä en kestäisi jos ne alkaisi seurustelemaan. Onneksi Samilla ei ollut mitään tunteita sitä kohtaan.
- Mä uskon, mä sanoin. Sitten mä avasin kaapin oven ja otin sieltä takin ja lapaset. Samikin puki päälle.
- Noniin lähdetäänkö? Ilona kysyi.
- Joo, Sami vastasi.
- Tulee olemaan kiva päivä esitelmän parissa, mä sanoin.
- Aioks sä tehdä sitä koko päivän? Sami kysyi.
- No jos mulla ei oo muutakaan.
- Älä sitten stressaa, Ilona sanoi.
- Niin. Sä et saa polttaa ittees loppuun. Jessenkin pitää tehdä osa, Sami sanoi.
- Kyllä se tekee. Se taitaa tykätä musta, mä sanoin.
- Kiva. Teillä tulee olemaan sitten hyvä esitelmä, Ilona sanoi ja mä hymyilin.
- Niin no nyt mun pitää kyllä mennä, mä sanoin.
- Munkin, Sami sanoi.
- Samoin, Ilona vastasi.
- Moikka, me sanottiin yhteen ääneen. Sitten me häivyttiin kaikki erisuuntiin...

Kotona mulla oli sitten ongelmia esitelmän kanssa. Mä istuin sängyllä rennossa asennossa ja aloin kirjottamaan tekstiä paperille.
- Alkoholi on enemmän haitta kuin hyöty. Ei se oo hyvä, mä sanoin ja ryttäsin paperin.
- Ei tästä tuu mitään. Toivottavasti Jessellä menee paremmin, mä sanoin. Mä meinasin nukahtaa, mutta mä heräsin, kun mun tasku tärisi. Joku lähetti mulle tekstarin. Keneltäköhän se oli.
- "Moi! Sä varmaan ihmettelet mistä mä oon saanut sun numeron. No sun kavereilta. Mä sitten ajattelin kysyä, että mentäisiinkö huomenna pelaamaan futista tonne sisähalliin, kun ulkona ei voi pelata? Onhan kohta joulukin. No ilmoittele. T. Jesse"
- Mitä ihmettä, mä sanoin. Mä katsoin sitä vähän aikaa kunnes mä aloin kiljumaan. Onneksi kukaan ei ollut kotona, niin ne ei voinut ihmetellä mikä mulle oikein tuli.
- Sami ja Ilona... Ne siis anto sen numeron. Miten ne voi tehdä sen mun selän takana. Ensin Sami arvostelee Jesseä ja nyt sitten tämä, mä jatkoin taas itselleni puhumista.
- Mun on pakko vastata sille, mä sanoin ja aloin kirjoittamaan tekstaria Jesselle. "Ai moi! Mennään vaan pelaamaan. Sä opetat mua sitten. Vai mitä?". Sitten mä jatkoin esitelmän tekemistä. Mä sain tehtyä vähän, kunnes mä taas ryttäsin paperin ja heitin sen roskakoriin. Mä en pystynyt oikein keskittyä. Mun oli pakko käydä juomassa ja jatkaa sitten.
- Hohhoh, mä haukottelin ja nousin ylös hitaasti sängyltä. Mä kävelin rauhallisesti keittiöön. Meeri oli lukemassa juuri Aku Ankkaa.
- Onks hyvä lehti? mä kysyin siltä.
- Joo, se sanoi ja jatkoi lukemista. Mä otin lasin kaapista ja kaadoin lasiin tuoremehua. Mä join sen heti ja kävelin sitten takaisin mun huoneeseen. Mulla oli tylsää. Jotenkin mä odotin jo huomista. Jessen takia ja muutenkin. Se oli niin söpö ja ihana. Mä olin ihastunut siihen kunnolla...


Seuraavana päivänä mä heräsin kymmenen aikoihin. Oli lauantai. Ihanaa, ei tarvinut mennä kouluun. Mä rakastin viikonloppua. Launtai oli ihanin päivä.
- Hohhoh, mä haukottelin ja nousin ylös sängystä. Mä kävelin keittiöön syömään jogurtin. Mä otin sen jääkaapista ja lusikan laatikosta. Kukaan muu ei ollut hereillä paitsi mä. Vitsin unikeot. Mä söin jogurtin äkkiä ja marssin sitten takaisin mun huoneeseen pukemaan päälle. Mä otin tummat farkut ja vihreän topin. Päälle mä laitoin valkoisen villatakin. Sitten mä vilkaisin itseäni peilistä. Mä näytin aika kamalalta ilman meikkiä. Mun oli pakko tehdä mun naamalle jotain. Mä laitoin mustaa ripsaria ja pinkkiä huulikiiltoa.
- Nyt on hyvä, mä sanoin. Yhtäkkiä mä muistin Jessen ja tekstarin minkä se oli lähettänyt eilen mulle. Mä otin kännykän ja katsoin, että oliko se lähettänyt viestiä. Se oli...
- "Moi taas Anna! Nähdäänkö tänään vaikka kahdeltatoista koulun edessä?"
- Voi vähän ihanaa, mä sanoin. Mä päätin vastata sille heti. Mä kirjoitin sille. "Joo nähdään vaan." sitten mä lähetin sen ja mä katsoin kännykästä paljon kello on. Se oli puolikaksitoista. Mä päätin lähteä nyt samantien. Mua jännitti. Mun piti yrittää kerätä itseni kasaan ennen kuin Jesse tulisi. Mä kävelin eteiseen ja mä otin mun punaisen villakangastakin ja mustat tennarit. Sitten mä lähdin kävelemään hitaasti kohti koulua...

Mä olin jo koulunpihalla. Mä olin oottanut jo tunnin. Kello oli puoliyksi eikä Jesseä näkynyt. Missä se oli? Oliko sille sattunut jotain? Vai tekikö se mulle oharit?
- Miks mä luulin, että se tykkäisi musta, mä sanoin.
- Kuka? kuului ääni. Mä katsoin kuka kysyi ja se oli Jesse. Mun silmät pyöristy ja se hymyili. Mä taas näytin vihaiselta.
- Missä sä olit? Mä oon odottanut sua jo tunnin täällä pakkasessa, mä sanoin korottaen äänensävyä.
- Sori. Mun piti vahtia mun... pikkuveljeä, se sanoi.
- Onks sulla pikkuveli?
- No... joo...
- Mulla on pikkusisko, mä kerroin ja se katsoi mua vähän oudosti.
- Aijaa...
- Joo.
- Mennäänkö?
- Mihin? mä kysyin.
- Pelaamaan. Vai eks sä haluu?
- Joo tottakai mä haluun.
- No kiva, se sanoi ja hymyili.
- Millä me mennään?
- Bussilla.
- Mulla ei oo rahaa, mä sanoin.
- Mulla on.
- No mä maksan sulle sitten takaisin, mä sanoin.
- Ei tartte...
- Miten niin?
- Ei vaan tartte.
- Mutta mä haluun.
- Kolmannen kerran. EI TARVITSE, se melkein karjasi. Mä pelästyin.
- Anteeks. Sun ei tartte maksaa. Sä oot ahkeroinut esitelmän parissa ja suunnittellut sen. Sä oot tosi kiva. Anna mun maksaa. Älä maksa mulle takaisin, se melkein aneli.
- No okeiokei ei väkisin, mä sanoin. Sitten me käveltiin bussipysäkille, mikä oli ihan koulun vieressä.
- Monelta bussi tulee? mä kysyin.
- Venaa, se sanoi ja katsoi bussiaikataulua.
- Se tulee kymmentä yli eli ihan kohta, se sanoi.
- Hyvä homma, mä sanoin. Onneksi me jouduttiin odottamaan vaan pari minuuttia, kun bussi tuli.
- Vihdoinkin, Jesse sanoi ja käveli bussiin sisään. Mä tulin perässä.
- Kaksi lasta, Helsinki, Jesse sanoi bussikuskille ja antoi rahat. Sitten kuski antoi liput ja Jesse kiitti.
- Tuu, Jesse sanoi mulle. Mä kävelin vaan sen perässä. Me mentiin aika perälle istumaan. Me ei puhuttu koko matkalla mitään.

Kun me oltiin perillä, me noustiin bussista rauhallisesti.
- Mihin suuntaan? mä kysyin.
- Vasemmalle, Jesse sanoi ja osoitti sormellaan oikeaa suuntaa.
- Okei, mä sanoin. Sitten me lähdettiin kävelemään. Kumpikaan ei taaskaan sanonut mitään. Me puhuttiin vasta sitten, kun halli näkyi.
- Onks se toi? mä kysyin.
- On, Jesse vastasi.
- Tosi iso.
- Joo, Jesse sanoi ja katsoi mua.
- Mennään, mä sanoin. Se hymyili mulle ja ojensi kätensä. Mä tartuin siihen. Se oli niin suloinen... Varmasti pelaamassa olisi kivaa. Aivan mahtavaa.


Kun me oltiin pelattu, me lähdettiin takaisinpäin.
- Oli tosi huippua, mä sanoin.
- Joo ja se sun taklaus oli aika jännä, Jesse sanoi nauraen.
- Hah niin, mä nauroin. Sitten me vain hymyiltiin koko matka.
- Millonkohan bussi tulee, mä ihmettelin.
- Nyt! se sanoi ja mä katsoin sitä. Sitten mä huomasin, että bussi tosiaankin tuli. Mä olin aika sokea. Me astuttiin bussiin sisään.
- Mee istumaan, Jesse sanoi mulle. Mä menin istumaan sillä aikaa, kun Jesse osti meille lippuja. Siinä meni jonkun aikaa. Mä katselin ikkunasta ulos...
- Noniin, Jesse sanoi ja istui mun viereen. Mä hymyilin. Siinä se sitten oli. Me ei taaskaan keksitty mitään sanottavaa. Tosi hienoa...

Kun mä sitten vihdoin olin kotona, mä olin ihan poikki. Mun pitäisi tehdä esitelmää, mutta mä en millään jaksanut. Mutta munhan oli pakko, kun Jessekin teki sitä. Mä en saanut työntää sille kaikkia hommia. Osa kuului mulle ja osa sille. Mä istuin omassa huoneessa sängyllä ja mietiskelin.
- Mitähän mun pitäisi tehdä, mä puhuin itselleni.
- Sä voisit vaikka siivota huoneen, mä kuulin äidin puhuvan. Mä katselin ympärille ja mä näin, että se seisoi ovella.
- Äiti! mä huudahdin.
- Moi!
- Mitä sä hiippailet? mä kysyin siltä.
- Hiippailen? Mä vaan aattelin tulla vilkaisemaan, että nukutko sä, kun täällä on niin hiljaista.
- Mua väsyttää.
- Oliks sä sen pojan kanssa? äiti kyseli.
- Joo...
- Eks sulla ollut kivaa?
- Oli. Mä en vaan jaksais tehdä tätä esitelmää.
- Lepää välillä.
- Mä en voi vaan huilata. Mä en voi laittaa kaikkea Jessen niskoille, mä sanoin. Äiti katsoi mua. Se näki, että mulla teki tiukkaa. Mä halusin viettää vapaa-aikaa kavereiden kanssa, mutta mun oli tehtävä myös esitelmää. Mun oli ihan pakko.
- Voi kulta, äiti sanoi ja käveli mun viereen sängylle. Se istahti alas.
- Äiti, mitä mä teen?
- Tee mikä on oikein, äiti jakeli neuvoja.
- Mistä mä tiiän mikä on oikein?
- Tee niin mikä on susta oikein, äiti sanoi. Se hymyili ja lähti sitten. Mä jäin miettimään sen sanomisia tosissani. Niissä oli järkeä. Mun piti todellakin tehdä niinkuin mikä oli musta oikein. Ei mun tarvinut ajatella kamalan pitkälle... Eihän?


Sitten seuraavana päivänä mä heräilin, kun mun kännykkä rupesi soimaan.
- Äh, kukahan soittelee, mä ihmettelin ja haukottelin. Mä nappasi kännykän pöydältä ja sitten vastasin.
- Anna!
- Öö... Jesse tässä terve!
- Moi!
- En kai mä herättänyt?
- Et tietenkään.
- No hyvä.
- Mitä asiaa sulla oli?
- Mentäisiinkö tänään johonkin?
- Mä en tiedä. Mun pitäisi tehdä sitä esitelmää.
- Tehdään yhdessä.
- Missä?
- Jos mä vaikka tuun teille.
- Joo. Tiiäks sä missä mä asun?
- Juu tiiän.
- Miten sä sen tiiät?
- Numeropalvelu on keksitty.
- Aa niin joo...
- Käyks että mä tuun nyt heti?
- Kyllä se käy.
- Okei no nähdään kohta.
- Jep, moikka!
- Moi!

Mä meinasin ruveta kiljumaan. Tää oli niin mahtavaa. Jesse tulisi tänne. Kaiken pitäis olla täydellistä. Mun oli pakko nousta ylös sängystä ja pukea vaatteet päälle. Mä haukottelin ja venyttelin.
- Hohhoh, mä huokailin. Väsytti vähän ja mun teki mieli jäädä nukkumaan, mutta Jessen takia mä tein mitä vaan. Mä laitoin päälle mustat legginssit, tummansinisen farkkuminarin ja mustavalkoisen raitatopin. Toivottavasti mä näytin hyvältä. Mun piti vielä meikata. Mä menin peilin eteen seisomaan. Mä laitoin ripsaria ja kiiltävää huulikiiltoa.
- Noniin mä oon valmis! mä sanoin itselleni innoissani. Mä hymyilin todella iloisesti ja mä katsoin itseäni peilistä. Hymy lopahti, kun mä näin mun hiukset. Ne oli todella sotkuiset. Mun oli tehtävä niille jotain. Mä otin yöpöydältä mustan hiusharjan ja rupesin sitten harjaamaan hiuksia ja selvittelemään takkuja.
- Ai helvetti, mä sanoin itselleni sillä mä tukistin välillä vahingossa itseäni. Takut oli niin sitkeitä, ettei niitä meinannut saada edes kunnolla auki.
- Anna! äiti huuteli eteisestä. Miks sen piti huudella? Miksei se voinut tulla mun huoneeseen kertomaan asiansa?
- No? mä huusin takaisin.
- Jesse tuli!
- M-mitä... mä sanoin hiljaa. Eihän sen vielä pitänyt tulla. Se oli kyllä todella nopea. Mä harjasin vielä pari kertaa, kunnes äiti taas huuteli.
- Anna? Tuutko sä?
- Joojoo, mä huutelin takaisin. Mä jätin hiukset auki ja ryntäsin sitten kamalaa vauhtia eteiseen. Toivottavasti Jesse ei meinannut kuolla äidin seuraan ja mun odotteluun. Olinko mä hidas? Taisin olla... Etanakin oli mua nopeampi, heh.

- Anna, moi! Jesse sanoi ja hymyili mulle.
- Moi... Jesse! mä vastasin takaisin. Mua vähän jännitti ja mun kädet tärisi. Mä huomasin, että äitikin seisoi siinä yhä. Mitä ihmettä se siinä vieläkin teki? Voisi jo lähteä ja jättää mut ja Jessen kaksistaan. Kehtaisinko mä ajaa äidin pois? Mä katsoin sitä.
- Aa mä tästä meenkin tonne olohuoneeseen katsomaan telkkaria. Mut löytää sieltä, jos on asiaa, äiti sanoi ja häippäsi. Mä huokaisin syvään. Jesse katsoi mua.
- Mennään mun huoneeseen, mä sanoin.
- Joo, Jesse vastasi. Mä johdatin meidät mun huoneeseen...

- Kiva huone, Jesse sanoi ja katseli ympärilleen.
- Kiitti, mä sanoin ja hymyilin.
- Sulla on paljon julisteitakin, se sanoi ja katseli mun huoneen seiniä.
- Juu vaikka mitä...
- Mullakin on, Jesse sanoi ja hymyili. Mäkin hymyilin.
- Istutaan sängylle, mä sanoin.
- Okei, se sanoin hymyillen. Me oltiin hetki ihan hiljaa, kunnes mä rikoin hiljaisuuden.
- Aletaanko tehdä sitä esitelmää?
- Ihan sama, Jesse sanoi. Mä otin yöpöydältä paperin mihin mä olin kirjoittanut esitelmää alkoholista. Mä annoin sen Jesselle. Se katseli paperia...
- No? Miltä se kuulostaa? mä kysyin siltä, kun se yhä tuijotti sitä. Se ei sanonut sanaakaan. Oliko se nukahtanut?
- Jesse? Ootko sä ihan kunnossa? mä kysyin siltä vähän huolestuneena.
- Ai m-mitä? se kysyi vähän oudosti.
- Sä taisit olla omissa ajatuksissas, mä sanoin ja se katsoi mua.
- Niin juu... se vastasi.
- Mikä sulla on? Sä oot ihan outo, mä ihmettelin. Se oli oikeasti ihan omituinen. Ei se ennen ollut tuollainen.
- Ei mikään. Mun on vaan pakko mennä. Mä muistin yhden tärkeän jutun...
- M-mutta... Tää esitelmä on kesken... mä änkytin.
- Sori, mutta mun on ihan pakko mennä. Tee sä sitä. Sä oot tosi hyvä. Mä en halua mennä pilaamaan sitä. Nähdään huomenna koulussa, se sanoi ja häipyi mun huoneesta. Mun suu meni ammolleen. Miten se kehtasi tehdä mulle noin? Emmä musta ansainnut tota. Tärkeä meno ja just joo. Se ei vaan halunnut olla mun kanssa. Olinko mä niin ruma ja kamala. Ei, mä en saanut syyttää itseäni. Vika oli tällä kertaa Jessessä. Se oli loukannut mua. Sen piti kuulla huomenna kunniansa. Mä en puhuisi sille sanaakaan. Se oli ihan varma. Mokomakin lurjus...


Seuraavana päivänä oli koulua. Mä en edes meinannut jaksaa nousta ylös sängystä. Mua väsytti niin paljon.
- Pakko nousta, pakko, mä toistelin itselleni. Mä otin vauhtia sängystä ja loikkasin sitten ylös. Mä kävelin keittiöön syömään aamupalaa. Ei ollut hirveä nälkä, mutta oli pakko syödä etten mä vaan pyörtyisi kouluun. Mä otin jogurtin ja mansikkamehua. Mä söin ne äkkiä.
- Nam oli hyvää, mä sanoin ja ryntäsin sitten pukemaan päälle. Oli melkein ihan sama mitä mä laittaisin päälle. Eihän Jesseä kiinnostanut. Eihän se välittänyt yhtään musta eikä mun tunteista. Ehkä mun kannatti itseni takia näyttää nätiltä eikä kenenkään muun. Mä laitoin mustat farkut, valkoisen poolon ja mustan villapaidan. Sitten mä olin valmis lähtemään. Takki, kengät ja reppu ja mä olin valmis kidutukseen. Eka tunti äidinkieltä, tylsää...

Kun meillä alkoi äidinkielentunti, niin Jesse yritti koko ajan puhua mulle, sillä se istui mun takana. Mä esitin kuuroa. Mä en halunnut puhua sen kanssa. Se oli ollut niin typerä eilen.
- Anna! Anna, vastaa! Jesse kuiskaili takana. Mun teki koko ajan mieli puhua sille, mutta mä en saanut antaa periksi liian helpolla.
- Mä yritän keskittyä, mä sanoin ja käännyin Jessen suuntaan.
- Anna! Keskity! opettaja karjui mulle.
- Mä vaan... Kun toi Jesse... mä änkytin. Ei tästä tullut mitään.
- Nyt molemmat suut tukkoon ja katse tauluun päin. Onko selvä? maikka kysyi.
- Joo, me sanottiin Jessen kanssa. Onneksi Ilonalla ja Samilla meni paremmin kuin mulla. Ne eivät sentään olleet ystävystyneet Jessen kanssa niinkuin mä. Voihan pahus. Saisivat olla onnellisia...

Välitunnilla Jesse yritti taas puhua mulle. Me käveltiin Ilonan ja Samin kanssa käytävällä, kun yhtäkkiä Jesse juoksi mun perässä.
- Anna oota! se huuteli, niin että kaikki muut käytävällä olijat paitsi minä kääntyivät katsomaan kuka siellä huutelee. Sami ja Ilonakin.
- Voi ei, mä sanoin hiljaa Ilonalle ja Samille.
- Eks sä halua puhua sen kanssa? Ilona kysyi multa.
- En...
- Mikset? Onks se tehnyt sulle jotain? Sami kyseli.
- No tota...
- Sainhan mä sut kiinni, Jesse sanoi pitäen kättä mun olkapäällä.
- Öh... Jesse... mä änkytin.
- Mikä sulla oikein on? Miks sä pakenet mua? Miks sä et kuuntele mitä mulla on sanottavana?
- No mä tota...
- ... Ehkä se ei halua puhua sun kanssa, Sami sanoi väliin. Jesse katsoi sitä.
- Anteeks?
- Sä kuulit kyllä. Jätä Anna rauhaan, Sami sanoi.
- Kerjääks sä kuonoon? Pysy sä kaukana tästä jätkä! Sä et tee näin mun parille...
- Etkä sä mun kaverille, pelle, Sami sanoi takaisin. Mä katsoin niitä peläten. Mitä tästä syntyisi? Tappelu?
- Mitä sä tiedät musta? Mä en oo yhtään sen tyhmempi kuin säkään.
- Just joo. Muuten vaan kohtelet Annaa noin. Mistä mä edes tiedän mitä sä teit sille eilen.
- Väitäks sä mua hulluks?
- Ehkä... Sami sanoi. Mulla alkoi mennä hermot. Ilona katsoi mua mun vieressä.
- Turvat tukkoon molemmat! mä karjasin kunnolla. Jesse, Ilona ja Sami ja katsoivat mua kaikki. Sitten mä häippäsin paikalta itkien... Miks tässä oli taas käynyt näin? Mun paras kaveri ja mun ihastus eivät tulleet toimeen. Ne vain riiteli. Mä en jaksanut tätä... Mä en jaksanut olla koulussa. Mua ei kiinnostanut enää nähdä niiden kahden idiootin tappelevan. Onneksi kehenkään ei ollut sattunut fyysisesti. Henkisesti kyllä muhun. Ne oli niin lapsellisia ja typeriä. Mä luulin, että kaikki päättyisi hyvin ja ihanasti niinkuin saduissa, mutta se taisi jäädä vain haaveeksi...

Illalla mä istuin olohuoneessa äidin kanssa. Me katsottiin telkkarista jotain hauskaa komediaa. Samalla me syötiin popcorneja ja sipsejä ja juotiin mehua. Oli tosi ihanaa viettää oikeaa tyttöjen iltaa. Pikkusisko oli yökylässä ja isä yötöissä. Me oltiin äidin kanssa kaksistaan kotona.
- Tosi hauska leffa, äiti sanoi nauraen.
- Niin on, mä sanoin.
- Mä taidan mennä suihkuun, äiti sanoi.
- Entä tää leffa?
- Sehän on vasta alkanut vähän aikaa sitten.
- Joo... mä sanoin kunnes mä kuulin ovikellon soivan.
- Kukahan siellä on, äiti ihmetteli.
- Niinpä, mä sanoin.
- Mä meen avaa oven. Jos vaikka Meeri unohti avaimet kotiin.
- Joo, mä vastasin.
- Ai terve Jesse! mä kuulin äidin sanovan. Mun suu meni auki. Mun oli pakko mennä piiloon...
- Moi! Onks toi Anna kotona? Mulla on sille tärkeää asiaa...
- Aijaa. Mitä?
- Mä haluisin pyytää anteeks siltä, se sanoi. Mun suu meni kiinni. Mä olin just menossa piiloon, mutta emmä sitten mennytkään. Mun oli oltava rohkea. Mä kävelin eteiseen. Jesse näki mut ja hymyili.
- Moi! se sanoi.
- Moi! mä sanoin takaisin.
- Jessellä oli asiaa sulle, äiti sanoi.
- Juu, mä kuulin sen, mä vastasin.
- Niin...
- Eks sun pitänyt mennä sinne suihkuun? mä kysyin äidiltä.
- Ai niin joo... Sori, äiti sanoi ja häippäsi suihkuun. Me katsottiin Jessen kaa äidin perään ja sitten vilkaistiin toisiamme.
- Sä halusit pyytää anteeks multa, mä sanoin Jesselle.
- Niin halusin. Mä oon... Mä oon tosi...
- ... pahoillasi?
- Just niin. Mä oon tosi pahoillani, kun mä jätin sut yksin vaikka mä olin luvannut, että me tehdään sitä yhdessä.
- Miks sä lupasit mulle niin, kun sä tiesit, ettet sä voi pitää sitä lupausta?
- Mä en muistanut mun menoa...
- Oliks se niin tärkeä?
- Oli...
- No kyllä mä kai ymmärrän...
- Mä haluisin kans pyytää anteeks sitä tappelua koulussa. Mä olin aika tyhmä...
- ... niin oli Samikin. Miten te saatoitte tapella semmosesta? Miks te tappelitte musta?
- Emmä tiiä. Me ollaan poikia ja me pillastutaan helpommin kuin tytöt...
- Ei teillä oo silti mitään oikeutta alkaa tapella.
- Joo mä tiiän miltä susta tuntuu. Sori...
- No kaikille sattuu virheitä...
- Voitko sä antaa mulle anteeks?
- Hmm...
- Kai sä tiiät, etten mä halunnu sulle mitään pahaa. Emmä halunnut satuttaa sua, Jesse sanoi todella söpösti. Mä hymyilin sille.
- Tiiän mä.
- Hyvä, se sanoi. Se halasi mua. Se oli ihanan lämmin. Sitten, kun se söpö halaussessio oli loppunut, niin se teki jotain ihanaa... Se suuteli mua ja häippäsi sitten. Mä jäin eteiseen seisomaan ihan paikoilleni. Vaikka se oli ollut yksi pieni suukko niin se tuntui niin taivaalliselta. Mun ihastus suuteli mua. Ihanaa, romanttista... Mä olin niin onnellinen.


Seuraavana päivänä koulussa oli tosi ihanaa. Mä olin niin onnellinen, että mä halasin vaan Ilonaa ja Samia koko ajan.
- Mistäs nyt tuulee? Eilen sä olit tosi surullisella päällä ja nyt taas onnellisella, Ilona kyseli.
- No mieliala vaihtelee, mä vastasin.
- Joo sen kyllä huomaa, Sami sanoi.
- Eilen tapahtui jotain tosi ihanaa, mä vinkkasin Ilonalle ja Samille. Ne jäivät katsomaan toisiaan, kun mä huomasin Jessen juttelevan kavereittensa kanssa. Mä en tiiä kehtaisinkohan mä mennä sinne, mutta kohta mä olin jo siellä...
- Moi Jesse! mä sanoin sille. Jesse katsoi mua ja hymyili. Sen kaverit katsoivat Jesseä ja sitten mua.
- Tää on Anna ja tässä on Nico, Henri, Joona, Antti ja Ville, se esitteli mut ja kaverinsa toisilleen.
- Joo moi vaan! ne sanoi mulle. Mä nyökkäsin.
- Toi sun tyttös on ihan kivannäkönen, Joona kuiskasi Jesselle. Jesse naurahti.
- Joo pidä kiinni tosta, Antti sanoi.
- Eikös mennä jätkät pelaa? Henri kysyi.
- Joo, ne sano yhtä aikaan ja häipyivät sitten. Me jäätiin siihen Jessen kanssa kaksistaan. Ne oli tehneet sen tahallaan. Kivoja kavereita Jessellä...
- Sori, että mä änkesin tohon tollalailla, mä sanoin.
- Ei se mitään. Ei meillä ollut mitään tärkeää menossa.
- No kiva.
- Mitäs sä tykkäsit noista tyypeistä?
- Ihan mukavia, mä sanoin.
- Joo ne on tosi symppiksiä.
- No hyvä, kun sä oot löytänyt kivoja kavereita, mä sanoin ja hymyilin.
- Niin joo...
- Anna muuten! se jatkoi.
- No?
- Haluisiks sä mennä vaikka koulun jälkeen leffaan? se kysyi. Mun silmät meinasivat pyöriä päässä. Oliko se tosissaan? No tottakai haluisin!
- Joo mennään vaan. Mitä mennään katsomaan?
- Vaikka Simpson Movie. Sinne pääsee ilmatteeks, se sanoi.
- Hyvä idea. Mennään vaan sinne.
- Nähdääks siellä leffateatterin edessä?
- Joo. Nähdään vaan, mä sanoin.
- Monelta? Käyks neljältä? Me päästään kahdelta koulusta, se sanoi ja mä hymyilin.
- Sopii, mä sanoin.
- No nähdään sitten siellä, se sanoi ja häipyi. Mun teki mieli kiljua. Ihanaa, mä menisin Jessen kanssa leffaan. Mä aloin tanssahdella ja kaikki katsoivat mua jotka kävelivät mun ohi.
- Anna! Mitä sä teet? kuului ääni mun takaa. Mä käännyin katsomaan kuka puhui. Ilona seisoi siinä ja katsoi mua vähän oudosti.
- Öö en mitään...
- Miks sä juttelit Jessen kanssa?
- No juttelinpa vaan... Se on mun pari...
- Joo-o... Tajuuks sä ollenkaan mitä se tyyppi oikein haluaa susta?
- No kerroppas neiti kaikkitietävä, mä sanoin päättäväisesti.
- Musta vaan tuntuu, että se käyttää sua hyväks. Välillä sä oot tosi surullinen ja sitten välillä taas ilonen. Se sekottaa sun pään totaalisesti.
- Just joo. Sä oot nyt asettunut Samin puolelle, vai mitä?
- Emmä oo kenenkään puolella. Mä oon vaan huolissani susta...
- ... turha olla. Te saatte Samin kanssa ajatella mitä vaan Jessestä, mutta älkää yrittäkö syöttää sitä sontaa mullekkin. Okei?
- No ei väkisin... Anteeks, että mä oon sun ystävä, Ilona sanoi ja häipyi paikalta. Oliks se kateellinen? Taisi olla. Olinkohan mä liian itsekäs? Kai mä sain itse valita seurani ja ystäväni? Jesse oli musta kiva...

Mä tulin äkkiä kotiin koulun loputtua. Mun piti pukea jotain kivaa päälle leffaan. Mun piti näyttää kivalta ja hyvältä.
- Hmm mä laitan nää, mä sanoin itselleni. Mä olin ottanut melkein puolet mun vaatteista pois vaatekaapista, kun mä olin miettinyt mitä mä laitan päälle. Kamalaa olisi siivota, mutta onneksi vähään aikaan ei tarvinut. Onneksi mä olin löytänyt sopivat vaatteet. Mä päätin laittaa vaaleanpunaisen tuubimekon, missä oli edessä jotain kirjoitusta. Se oli todella söpö ja yksi mun lempimekoista. Mä puin sen päälle ja katsoin sitten itseäni peilistä.
- Onkohan tää ihan hyvä. Mä näytän ihan kamalalta tässä... No mä näytän kyllä aina, mä sanoin itselleni  ja istuin sitten sängylle.
- Ei, mä en saa luovuttaa. Mä meen tän näkösenä. Jos Jesse ei hyväksy mua sellaisena kuin mä oon, niin se ei oo mun syy, mä sanoin itsekseni päättäväisesti. Sitten mä nappasin valkoiset pitkät legginssit kaapista ja puin ne päälle. Nyt mä olin valmis lähtemään. Mä olin ihan paniikissa. Tykkäisikö Jesse mun asusta? Sen mä näkisin ihan kohta...

Mä olin seissyt leffateatterin edessä jo puoli tuntia. Missä se Jesse viipyi? Oliko sille sattunut jotain? Mua alkoi jo vähän pelottaa, joten mä päätin lähettää sille tekstarin. Mä kirjotin sille näin. "Moi Jesse! Meidän piti nähdä täällä leffateatterin edessä, muistatko? Missä sä oot? Mä oon oottanut täällä jo puoli tuntia. Onks sulle sattunut jotain? Vastaa heti, kun sä saat tän viestin"
- Rauhotu, Anna! Jesse on ihan kunnossa. Sen on pakko olla, mä sanoin itselleni. Mä toistelin sitä koko ajan kai rauhottaakseni itseäni. Lopulta mä väsyin siihen ja mä huomasin, että mulle oli tullut tekstari. Toivottavasti se oli Jesse. Se oli se... Mä luin sen ja sitten mä katsoin poispäin. Mun silmät pyöristyivät. Se oli todella inhottava viesti.
- "Ai niin se. Sori, mulla on treenit. En pääse. Pyydä vaikka Ilona mukaan" miten se taas pystyi loukkaamaan mua? Mä olin ollut sille kiltti ja antanut anteeksi, mä sanoin itselleni. Mä mietin pitäisikö mun lähteä vai jäädä. Ehkä mun kannattaisi mennä. Mitä järkeä mun olisi jäädä tänne yksin? Mä olin jo kääntymässä kotiin päin, kunnes mä kuulin jonkun puhuvan mun takana.
- Kelpaanko mä? se kysyi multa. Mä käännyin katsomaan kuka puhui ja mä huomasin, että Sami seisoi siinä hymyillen. Mä nyökkäsin. Miten se oli tiennyt, että mä olin täällä? Oliko joku kertonut sille?

Me istuttiin nyt leffassa ja naurettiin ihan kippurassa Simpson Movielle. Se oli todella hauska leffa. Meillä oli Samin kanssa samanlainen huumorintajukin. Siksi me kai oltiinkin ystäviä. Se oli tosi hyvä kaveri ja mä pystyin luottamaan siihen.
- Tää on tosi hauska, mä sanoin. Sami hymyili.
- Joo. Tää loppuu kohta.
- Kohta? Vastahan tää alkoi.
- Aika menee nopeasti.
- Totta, mä sanoin. Sitten me katsottiin leffa loppuun...
- No niin loppu, Sami sanoi.
- Kiva leffa, mä sanoin.
- Onhan se, se sanoi. Mä hymyilin. Me käveltiin rauhallisesti ulos leffateatterista. Onneksi ei ollut hirveästi ihmisiä.
- Anna...
- Mitä nyt?
- Voinko mä saattaa sut? Sami kysyi hymyillen.
- No jos sä haluat, mä sanoin. Sitten me lähdettiin kävelemään meille päin. Me juteltiin matkalla.
- Miten sä tulit tänne? mä kysyin Samilta.
- No... Sattumalta. Entä sä?
- Mulla piti olla treffit tai no mun piti nähdä Jessen kanssa, mutta se taisi tehdä mulle oharit.
- Tosi ikävää...
- Niin no onhan se, mutta pakko mun on kestää se. Kaikki ei tykkää kaikista...
- ... mä tykkään susta, Sami sanoi. Mä hymyilin.
- Hei me ollaan perillä, Sami sanoi.
- Oho. Meni aika nopeasti, kun me puhuttiin matkalla, mä sanoin ja etsin avaimia taskusta.
- Joo niin meni...
- Tossa, mä sanoin, kun mä löysin avaimet.
- Mulla oli tosi kivaa, Sami sanoi ja katsoi mua.
- Niin mullakin, mä sanoin hymyillen. Me katsottiin hetki toisiamme, kunnes Sami tuli rauhallisesti lähemmäksi mua ja pussasi mua... Me seistiin ihan paikoillaan.
- A-anteeks... Sami änkytti.
- Mun pitää mennä. Nähdään huomenna, mä sanoin ja ryntäsin äkkiä sisään. Mä suljin oven nopeasti. Miten tässä oli käynyt näin? Kamala sotku! Mun kaveri oli suudellut mua vaikka mulla oli ihastus. Mitä Sami oikein ajatteli? Kunnioittiko se mua yhtään? Mä taisin olla sekaisin... Ja pahasti!


Sitten seuraavana päivänä koulussa, kun me oltiin välitunnilla, niin mä olin Ilonan kanssa. Sami ei ollut meidän kanssa, sillä tiesi tehneensä eilen väärin. Mä tykkäsin Samista kaverina. Se oli tosi hyvä tyyppi ja se sai mut aina nauramaan.
- Anna, onks sun ja Samin välillä tapahtunut jotain? Ilona kysyi multa.
- Öh ei kai... Miten niin?
- Sami seisoskelee tuolla ja me ollaan täällä. Se tulee aina meidän luokse. Me liikutaan aina kolmistaan.
- Niin juu tietenkin...
- Onks teillä riita? Riiteletteks te Jessestä?
- ... Ei tällä hetkellä, me kuultiin Samin sanovan. Se oli tullut mun ja Ilonan luo.
- Anna... se aloitti.
- Mennään Ilona, mä sanoin. Me oltiin jo lähtemässä, kunnes Sami tarttui mun käteen kiinni.
- Anna, oota... Kuuntele mua...
- Minkä takia?
- Mä haluan pyytää anteeks. Sitten sä voit mennä...
- Mä tästä meenkin tonne muualle, Ilona sanoi ja jätti mut ja Samin siihen kaksistaan.
- Sähän pyysit jo, mä sanoin Samille.
- En pyytänyt, Sami vastasi.
- No se on sitten sun vika, mä sanoin ja mä olin just lähtemässä, kunnes Sami taas pysäytti mut.
- Älä mee! se aneli. Mä huokaisin syvään.
- No pyydä sitten anteeks, kun sä niin haluat, mä sanoin.
- A-anteeks kaikki mitä mä tein... Mun ei ois pitänyt suudella sua...
- Ja?
- Ja tulla sun kanssa leffaan...
- Ja?
- Mun ei ois pitänyt tulla koko paikkaan... Ja ois sulle varmaan parempi jos mä en ois olemassakaan, Sami sanoi ja lähti.
- S-Sami hei... mä aloitin, mutta turhaan, sillä se oli jo lähtenyt.
- Ai katos Anna, Jenna sanoi. Se oli just kävelemässä mua kohti. Mitä se oikein halusi?
- Jenna... mä sanoin hiljaa.
- Missäs se sun kultapojus on? Jenna kyseli multa ja mä katsoin sitä hämmästyneesti.
- Kuka? Jesse vai?
- Jep just se.
- Se on valmistautumassa esitelmään, kun se esitelmä pitää esittää tänään.
- Niin varmaan... Miten se harjottelee? Pelaa futista vai?
- Mistä sä oikein puhut?
- Yhdestä jutusta mikä sunkin pitäisi vähitellä alkaa tajuamaan.
- Ahaa... Okei?
- Mutta eihän asia mulle kuulu, niin emmä välitä...
- Ootko sä kateellinen? mä kysyin siltä.
- Kenelle muka?
- Mulle?
- No en todellakaan. Jos mä oisin sä, niin en pelehtis kahden jätkän kanssa, se sanoi ja mä katsoin sitä tosi oudosti. Mitä se oikein selitti?
- Mä en oikein tajua. Jos Jesse on toinen, niin kuka se toinen sitten on?
- Sami?
- Haha... Ootko sä tosissas?
- Etkö sä näe, että se on mustasukkanen?
- Just joo... Me ollaan vaan ystäviä.
- Kuten mä jo aikaisemmin sanoin. Se ei kuulu mulle. Tee mitä tykkäät. Nolaa vaikka ittes. Mä varoitin sua, Jenna ja lähti. Mä jäin seisomaan ja katsomaan siihen hetkeksi, kunnes mä huomasin Ilonan tulevan.
- Hei Ilona tiiätkö mitä? mä kyselin.
- Anna...
- Tänään on esitelmä. Mua jännittää, mutta niin varmaan Jesseäkin...
- Anna, mulla on asiaa...
- ... ja äsken Jenna tuli juttelemaan ja se sano, että Jesse käyttää mua hyväkseen. Se on vaan kateellinen.
- Anna!
- Niin mitä asiaa sulla olikaan?
- Mä tota... Ööh...
- Onks jotain sattunut?
- On.
- Mitä? Sä voit kertoa kyllä mulle. Mä oon sun ystävä.
- Jenna... Jenna puhuu totta.
- Mitä sä oikein tarkoitat? Mistä sä puhut?
- Mä kuulin, kun Jesse puhui sen jengin kanssa. Ne sopi, että Jesse yrittää saada sut tykkäämään siitä, sillä jos sä tykkäät siitä niin sä sekoat ja saat tehdä koko työn itse. Sen ei tarvitse vaivautua. Se voi vai löhöillä. Se tietää saavansa kiitettävän kuitenkin. Teki se sitten jotain tai ei. Se käytti sua hyväkseen... Mä en ois halunnut kertoa tätä, mutta mun oli pakko sillä sä oot mun paras kaveri ja mä en halua, että suhun sattuu, Ilona sanoi. Sillä hetkellä mun sydän meni palasiksi. Mä olin luullut, että Jessekin tykkäsi musta. Se oli ollut välillä kiltti ja suudellut mua. Se oli vain teeskennellyt... Kaikki se mitä Jenna siis oli sanonut mulle, oli totta. Se ei ollut keksinyt niitä päästään.
- Miks? Miks se teki sen mulle? Mä luulin oikeasti, että se tykkää musta. Mä oon niin typerä, mä sanoin kyynel silmäkulmassa. Ilona laittoi kätensä mun olkapäälle ja lohdutti mua. Se oli todellinen ystävä.
- Jesse on typerä, kun se kohtelee sua noin.
- Ois mun pitänyt tajuta, kun se teki mulle ohareita... Niin ja sitten se suudelma.
- Suudelma?
- Niin... Se oli pussannut mua.
- Siks sä olit sillon yks päivä niin onnellinen. Vai mitä?
- Joo...
- Hmm... Mokomakin liero, Ilona sanoi.
- Mitä mun pitäis tehdä?
- Tee samanlailla miten se teki sulle.
- Kostan vai? mä kysyin.
- Niin...
- Miten?
- Mä mietin...
- Onks se ihan reilua?
- On se kaiken jälkeen miten se kohteli sua, Ilona vastasi.
- No okei. Mitä mä sitten teen?
- Mulla on idea...
Me sovittiin, että mä tuun myöhässä tunnille. Mä tuun silloin, kun on mun ja Jessen vuoro esittää. Jesse ei tiiä esitelmästä mitään, koska ei oo tehnyt siitä yhtään mitään. Mä olin tehnyt sen alusta loppuun. Mä aioin tehdä saman mitä Jesse oli tehnyt mulle. Mä halusin kostaa sille. Se oli ihan oikein sille valehtelijalle...

Mä seisoin vessassa ja katsoin peiliin. Mun piti vilkaista oliko meikit hyvin. Ne oli. Sitten mä hengitin syvään ja kävelin kohti terveystiedon luokkaa. Mä koputin oveen ja opettaja tuli avaamaan sen.
- Sori, että mä oon myöhässä... Mä tota... Mä kävin vessassa, mä sanoin.
- Ilona kertoikin, maikka sanoi. Mä katsoin Jesseä, kun se nolasi itsensä koko luokan edessä. Mä päätin tehdä jotain.
- Nyt taitaa olla mun vuoro esittää, mä sanoin. Jesse katsoi mua pitkään.
- Etkös sä ollutkin Jessen pari? opettaja kysyi multa.
- Juu olin...
- Miten niin olit?
- No tää poika jätti mut yksin esitelmän pariin.
- Ihanko totta? opettaja kysyi ja katsoi Jesseä.
- Ööh... Jesse änkytti.
- Ehkä ois reilua, että mä esitän tän nyt yksin, kun mä oon tän itse tehnytkin.
- Tottakai, opettaja sanoi. Jesse katsoi mua häijysti ja käveli sitten paikallensa...

Esitelmä meni paremmin, kun mä olin ees osannut kuvitella. Kaikki jopa taputtivat mulle paitsi Jesse, joka oli liian ylpeä.
- Kiitos tästä. Mielenkiintoinen esitelmä. Olet nähnyt paljon vaivaa, Anna. Hienoa työtä, opettaja kehui.
- Kiitos, mä sanoin ja kävelin omalle paikalle Jessen viereen. Me oltiin hetki ihan hiljaa, kunnes Jesse aloitti.
- Miks sä teit sen?
- Koska mä tiiän nyt millanen ihminen sä oikein oot, mä sanoin.
- Millanen?
- Itsekäs, omahyväinen, lapsellinen ja ihminen, joka käyttää toista hyväks, mä luettelin.
- Mä tota...
- Sä käytit mua hyväkses, että saisit kiitettävän.
- Anteeks...
- Sä vaikutit kivalta ja sellaiselta... Mä niin tykkäsin susta. Miks sä teit sen? Valehtelitkin vielä. Oisit sanonut suoraan, ettei sua kiinnosta.
- Mä meinasin, mutta mä en vaan kehdannut.
- Valehdella kyllä kehtasit...
- Mä oon tosi pahoillani. Mä oon ollut tosi tyhmä.
- Niin oot.
- Mä tiiän, että sä vihaat mua ja se on mulle ihan oikein. Mutta... Mä toivoisin, että me voitaisiin olla silti edes puheväleissä, se sanoi.
- Hmm...
- Mutta mä voin kyllä painua helvettiin, jos sä haluat...
- Ei.
- Mitä ei?
- Älä mee, mä pyysin.
- Haluuks sä siis...?
- Joo. Mä haluan unohtaa tän sotkun ja, että me ollaan kavereita. Huom vaan kavereita!
- Joo tottakai, se sanoi ja halasi mua. Mä hymyilin itsekseni.
- Ikävää, ettet sä pääsy joukkueeseen, mä sanoin.
- No ei sillä niin väliä oo. Tärkeintä on, etten mä menettänyt mun kaveria.
- Ketä?
- No sua, höpsö, se sanoi ja hymyili.
- Mä toimin seuraavan kerran rehellisesti, se sanoi.
- Hyvä asenne, mä sanoin. Mä huomasin, että Ilona ja Sami katsoivat mua ja Jesseä. Ilona hymyili mulle, sillä se taisi olla onnellinen mun puolesta, kun mä ja Jesse oltiin saatu sovittua. Sami taas ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä. Se nyrpisti nenäänsä. Mikä sillä oli oikein? Se ei kai pitänyt siitä, että me oltiin taas Jessen kanssa kavereita. Olihan ne tapellutkin. Se oli niin typerää... Mulla ei enää ollut tunteita Jesseä kohtaan. Mä pystyin olla sen kaveri, mutta emmä siitä enää tykännyt sillä lailla.
- No niin, harjoitelkaa ja lukekaa kirjasta ensimmäinen kappale, maikka sanoi. Sitten kaikki pakkasivat laukkunsa ja häipyivät. Me katsottiin Samin kanssa vähän väliä toisiamme.
- Tuomas tulee hakee mut. Ei kai se haittaa, jos mä meen? Ilona kysyi multa ja Samilta.
- Joo mee äkkiä, ettei se karkaa, mä sanoin ja Ilona halasi mua. Sitten se lähti äkkiä. Me jäätiin Samin ja Jessen kanssa luokkaan kolmistaan.
- Mennääks? mä kysyin niiltä.
- Juu. Mulla alkaa kohta treenit, Jesse sanoi.
- Mitkä treenit? mä kysyin.
- Koristreenit. Mä aloitin harrastamaan sitä.
- Aijaa. Tosi hienoa, mä sanoin.
- Eks ookkin Sami? mä kysyin Samilta, joka näytti olevan ihan muissa maailmoissa.
- Sami, maa kutsuu, mä sanoin ja heiluttelin kättä sen naaman edessä.
- Joo-o...
- Mitä joo?
- Mä kuulen kyllä...
- Öh okei?
- Mä meen nyt, Jesse sanoi ja heilutti. Mä katsoin hetken Samia, kunnes mäkin lähdin. Mä tunsin olon vähän levottomaksi, kun mä olin sen kanssa kahdestaan. Mistä se oikein johtui? Siitä suudelmasta?


Seuraavana päivänä me seistiin Ilonan ja Samin kanssa koulussa ja tuijotettiin ilmoitusta, mikä oli koulun ilmoitustaululla. Siinä luki näin. "Tänään discot liikuntasalissa klo 17-19. Kaverin saa ottaa mukaan"
- Jee discot. Mä otan Tuomaksen mukaan, Ilona sanoi innoissaan. Me katsottiin sitä Samin kanssa.
- Kenet te otatte? Ilona kyseli meiltä.
- Mulla ei oo paria, mä sanoin.
- Ei mullakaan, Sami jatkoi.
- Hmm... Mulla on yks juttu sulle, Sami, Ilona sanoi. Sami katsoi Ilonaa oudosti. Mitä sillä oli mielessä?
- Ahaa. Jännää, Sami sanoi.
- Mä tästä meen oottamaan sitä musan tuntia, mä sanoin.
- Okei, Sami vastasi.
- Ai niin on valinnaista, Ilona sanoi.
- Jep, niin on, mä sanoin. Meillä oli Ilonan kanssa tunti valinnaista musiikkia ja Samilla taas tunti valinnaista kuvista. Mä häivyin musiikin luokan eteen. Mä jätin Ilonan ja Samin rauhaan. Mitähän ne puuhaili? Eihän se kuulunut mulle... Mä istahdin lattialle seinää vasten. Mä suljin silmät ja mä ajauduin unten maille...
- Anna? Anna? mä kuulin jonkun toistelevan mun nimeä. Mä avasin varovasti toisen silmän. Mä huomasin, että Ilona oli tullut herättämään mut.
- Missä mä oon? mä ihmettelin.
- Koulussa.
- Aijaa. Mä nukahdin näköjään.
- Nukuitko sä viimeyönä? Ilona kyseli.
- Aika huonosti.
- No nyt sä sait nukuttua.
- Heh. Niin jep juu aivan...
- Maikkakaan ei oo tullut, joten me ei olla myöhässä, Ilona sanoi.
- Hyvä.
- Maikka on itse myöhässä.
- Kymmenen minuuttia.
- Joo-o...
- Noniin ja sitten aloitetaan tunti, me kuultiin Ilonan kanssa opettajan puhuvan meidän takana. Maikka avasi meille ja muille oppilaille luokan oven. Kaikki rynni luokkaan. Opettaja tuli vikana laittaen samalla oven kiinni.
- Mennään taakse istumaan, mä sanoin Ilonalle. Ilona nyökkäsi.
- Mulla on yks juttu sukke, Ilona sanoi.
- Mikä?
- Ootas, Ilona sanoi ja kaivoi repustaan jonkun paperin. Se oli oikeastaan kirjekuori...
- Tossa, Ilona sanoi ja antoi sen mulle. Mä katsoi sitä hämmästyneenä. Oliks se tosiaankin mulle?
- Kirjekuori?
- J-jep...
- Avaaks mä sen?
- Avaa, avaa!
- Jännää, mä sanoin ja avasin kirjekuoren.
- Kirje. Mitäköhän siinä lukee...
- Lue se! Ilona sanoi. Kun se niin käski, niin pakkohan mun oli sitten lukea se. Siinä luki näin. "Hei kaunotar! Mä oon katsellut sua jo jonkin aikaa. Tänäänhän on discot ja mä oon ilman paria. Suostuisiks sä olemaan mun tanssipari? Nähdään korisverkkojen luona olevilla penkeillä. Okei? T. Salainen prinssi" mä meinasin ruveta kiljumaan ilosta, mutta mä sain hillittyä itseni. Ilona hymyili mulle vieressä.
- Ihana kirje, mä sanoin.
- No kiva, Ilona sanoi.
- Apua! Mitä mä teen?
- Kirjota sille takaisin!
- Pitäskö mun tosiaan kirjottaa sille?
- ... Sun pitäisi laulaa muiden mukana, opettaja pamautti mulle.
- Mun kurkku on kipeä, niin mä en pysty laulaa, mä valehtelin.
- No voit seurata sanoja.
- Mä seuraan...
- No hyvä, opettaja sanoi. Sitten mä kaivoin repusta paperin ja aloin kirjottamaan sille Salaiselle prinssille kirjettä. "Moi! Mäkin oon katsellut sua. Niin ja jep mäkin oon ilman paria, joten nähdään vaan siellä korisverkkojen luona penkeillä. T. Salainen prinsessa"
- Valmis! mä sanoin Ilonalle.
- Saaks mä lukea sen?
- Joo lue vaan, mä sanoin ja annoin kirjeen Ilonalle. Se luki sen ja hymyili.
- Tää on tosi hyvä.
- Kiitos. Mua ihmetyttää yks asia...
- Mikä?
- Miten mä annan tän ja kenelle?
- Mä hoidan sen.
- Sä? mä kysyin ihmetellen.
- Niin. Mähän se annoin sen kirjeenkin sulle, joten mä hoidan tän loppuun asti.
- Öö okei... Kiitos, mä sanoin. Musta tuntui, että Ilona salasi multa jotain. Se oli niin omituinen. Mutta miks se salaisi? Sillä se oli mun paras kaveri eikä sillä ollut siihen mitään syytä. Se tiesi, että se pystyi kertomaan mulle kaiken. Ehkä mä olin vähän harhaluuloinen...
- Sitten voittekin lähteä, opettaja sanoi. Mä katsoin ihmeellisesti ensiksi opettajaa ja sitten Ilonaa.
- Lähteä? Mihin? mä kysyin Ilonalta.
- Kotiin, Anna. Tunti loppui, Ilona sanoi mulle. Mä katsoin sitä taas oudosti.
- Tunti meni nopeasti...
- ... kun teit muuta, kuin seurasit sanoja, opettaja sanoi väliin.
- Mä kuuntelin kyllä. Mun pää oli vaan niin kipeä, ettei millään jaksanut, mä valehtelin taas.
- Ahaa... Sun pitäisi levätä.
- Juu. Mä yritän, mä sanoin. Sitten me häippästiin Ilonan kanssa luokasta.
- Mä vien tän kirjeen, Ilona sanoi.
- Mihin? Kenelle? mä kyselin.
- Se on salaisuus, Ilona sanoi ja iski silmää. Sitten Ilona lähti. Kenellekköhän se veisi sen kirjeen? Mä kävelin kaapille. Mä otin takin ja ryntäsin sitten äkkiä kotiin. Mulla oli kiire valitsemaan discoihin sopivaa asua...

- Ei tästä tuu mitään, mä puhuin itsekseni. Mä olin ollut jo puoli tuntia peilin edessä ja mä olin kokeillut jo varmaan kymmentä eri asua.
- Kulta, onks sulla ongelmia? isä kysyi multa.
- On, isä. Mä en tiiä mitä mä laitan discoihin päälle, mä sanoin. Isä katsoi hetken mua ja sitten huomasi mun kädessä olevat mekot. Toinen oli tavallinen musta tuubimekko ja toinen punainen yksinkertainen mekko, missä oli edessä söpö pikkurusetti.
- Mä en tiiä mitään vaatteista, mutta ota toi musta. Musta on aina varma väri ja toi mekko on kaunis.
- Ihan hyvä. Tää on tosi nätti kyllä. Hmm... Mä otan tän. Kiitti, isä, mä sanoin.
- Ei mitään, isä sanoi ja lähti. Mä puin mekon ja sukkahousut päälle ja laitoin päälle mustan boleron. Sitten mä katsoin itseäni peilistä.
- Hmm... Vielä hiukset ja meikki, mä sanoin ja laitoin valkoisen hiuspannan päähän. Se oli kiva ja söpö. Sitten mä laitoin vaaleanpunaista huulikiiltoa huuliin ja mustaa ripsiväriä ripsiin. Nyt oli ihan hyvä.
- Voi ei puoli tuntia aikaa, mä sanoin ja katsoin kelloa. Mä ryntäsin äkkiä eteiseen pukemaan mustat korkkarit ja villakangastakin päälle. Mä olin valmis lähtemään. Mua jännitti ihan kamalasti. Mä melkein tärisin. Mä yritin pysyä silti rauhallisena. Ei se auttaisi vaikka mä kuinka jännittäisin. Kyllä kaikki menisi hyvin. Mä lähdin kävelemään kouluun...

Nyt mä olin salissa. Oli paljon porukkaa. Mä kävelin kohti korisverkkoja. Ketään ei näkynyt...
- Tekiks se mulle oharit? mä sanoin itsekseni. Mä istahdin penkille ja yhtäkkiä mä huomasin, että joku oli kävelemässä mun luokse. Oliko se Salainen prinssi? Mä katsoin tarkemmin ja mä huomasin sen olevan joku ihan muu kuin prinssi... Se oli nimittäin Sami! Se huomasi mut ja katsoi mua.
- Ai moi! se sanoi.
- Moi! mä sanoin. Sami istahti penkille. Me molemmat oltiin ihan hiljaa, kunnes mä päätin puhua.
- Mitä siinä istut? Ootaks sä jotain?
- Öö miten niin?
- Ajattelin, kun mulla on yks tapaaminen...
- Mikä tapaaminen?
- Sellainen yks vaan...
- Mullakin on tapaaminen.
- Aijaa...
- Olipas yhteensattuma, Sami sanoi ja naurahti.
- Mä oon saanut kirjeenkin, mä sanoin ja kaivoin sen taskusta.
- Samoin, Sami sanoi ja kaivoi omansa taskusta.
- Haluuks sä lukea tän? mä kysyin.
- Joo. Haluuks sä mun?
- Joo, mä sanoin. Me vaihdettiin kirjeitä ja katsottiin niitä hetken, kunnes me huomattiin jotain outoa niissä...
- M-mitä ihmettä? Sami ihmetteli.
- Voi luoja, mä sanoin. Sitten me katsottiin Samin kanssa toisiamme.
- Tää on mun kirje, me sanottiin yhtä aikaa.
- Mä kirjotin tän, Sami sanoi.
- Etkä! mä sanoin epäluuloisena.
- Oikeasti? mä kysyin.
- Joo-o. Mä annoin ton Ilonalle, kun se sanoi, että sillä on joku idea. Se pyysi mut kirjoittamaan ton.
- Vai semmonen idea... mä sanoin hiljaa.
- Mitä sä tarkotat?
- Se yritti saada meidät yhteen...
- Mitä? Ooks sä ihan varma? Mitä jos tää on joku väärinkäsitys?
- Ilonalla on aina jotain taka-ajatuksia. Sä tiiät sen...
- Terve rakastavaiset pikkulinnut, Ilona sanoi. Se oli tullut juuri sopivasti paikalle.
- Ilona... Sami aloitti.
- ... meillä on asiaa, mä jatkoin.
- Mitä?
- Mitkä nää on? me kysyttiin Samin kanssa yhtäaikaa ja näytettiin kirjeitä.
- Kirjeitä?
- Juu, mutta miks sä annoit mulle Samin kirjottaman ja Samille mun kirjottaman kirjeen?
- No kun... Te molemmat olitte ilman paria, niin mä sitten ajattelin yllättää teidöt, Ilona sanoi.
- Parittamalla meidät? Sami kysyi.
- Kiitti vaan, mutta me osataan kyllä valita parimme, mä sanoin.
- No anteeks kamalasti. Mä yritin vaan auttaa, Ilona sanoi. Me katsottiin Samin kanssa toisiamme.
- Kyllä me tiedetään, että sä halusit vaan piristää meitä, Sami sanoi.
- Niin halusin, Ilona vastasi.
- ... mutta me ollaan ystäviä eikä... Sami yritti sanoa, mutta Ilona keskeytti.
- ... joo mä tiedän, Ilona jatkoi.
- Unohdetaan tää sotku, mä sanoin ja hymyilin. Ilona katsoi mua.
- Sopii.
- Joo sovitaan niin. Mä en halua riidellä, Sami sanoi.
- Emmäkää halua, Ilona jatkoi.
- Katso muuten, Ilona kuka tuolla on, Sami sanoi ja osoitti sormellaan oikealle. Tuomas oli siellä.
- Kuka muka? Ilona kysyi.
- No Tuomas.
- Onks oikeasti?
- On, on. Mee äkkiä ennenkuin se karkaa, Sami sanoi.
- Joo, kiitti, Ilona sanoi ja häipyi Tuomaksen luokse. Me jäätiin taas Samin kanssa kaksistaan...
- Ha-haluisiks sä tanssia? Sami kysyi multa.
- Tottakai, mä sanoin hymyillen. Me käveltiin tanssilavalle. Tuli juuri hyvä tanssibiisi. Rihannan Umbrella.
- Tää on kivaa, mä sanoin. Sami katsoi mua. Meillä oli kova meno päällä. Tosi hauska ilta.
- Nii on, Sami sanoi. Sitten kun biisi loppui, me oltiin hengästyneitä ja käveltiin penkille.
- Haluuks sä jotain juotavaa? Sami kysyi multa.
- Joo vettä, kiitos, mä sanoin. Sami meni hakemaan juotavaa, sillä aikaa, kun mä lepäsin. Mä olin vähän hermostunut. Mua pelotti ja jännitti yhtä aikaa. Sitten mä huomasinkin, kun Sami tuli taikaisin juomat kädessään.
- Tossa, Sami sanoi ja ojensi veden mulle.
- Kiitos, mä sanoin. Me juotiin siinä ihan kaikessa rauhassa, kunnes mun teki mieli paeta.
- Mä meen käymään ulkona, mä sanoin ja nousin penkiltä.
- Mä tuun mukaan, Sami sanoi. Me jätettiin mukit siihen ja käveltiin ovelle mistä me tullaan joka päivä sisään. Oli vähän viileetä. Mä palelin ja Sami huomasi sen. Se riisu takkinsa pois ja antoi sen mulle. Se oli herrasmies.
- Kiitos, mä sanoin hiljaa. Sami hymyili mulle.
- Hei katso, Anna! Toi tähti näyttää ihan koululta, se sanoi ja mä repesin nauruun.
- Älä puhu koulusta. Mä oon kurkkuani myöten kaikkia opettajia ja sillein.
- Heh, niin...
- Katso, Sami! Toi tähti näyttää ihan matikan maikalta, mä vitsailin ja rupesin nauramaan. Samikin repesi nauruun.
- Sä oot outo, Sami sanoi.
- Ja katso... Toi näyttää...
- Miltä se näyttää?
- Se näyttää... Ihan kuin me oltaisiin siinä, mä sanoin ja katsoin Samia. Samikin katsoi mua vähän aikaa, kunnes se tuli mua lähemmäksi. Me oltiin just pussaamassa, kunnes joku keskeytti meidät...
- Ai te ootte täällä, Ilona sanoi ja tuijotti meitä.
- Keskeytiks mä jotain? se jatkoi. Mä katsoin Samia vähän aikaa, kunnes mä juoksin pois...
- Anna, oota! Ilona huusi, mutta mä en oottanut. Mä vaan juoksin ja juoksin. Oli niin noloa, kun Ilona oli nähnyt mitä oli meinannut tapahtua.. Se oli just keskeyttänyt meidät...
- Hei venaa! Samikin huusi, mutta mä en pysähtynyt. Mä juoksin penkille.
- Anna, mihin sä menit? se huuteli. Sitten se huomasi mun istuvan penkillä ja käveli mua kohti. Yhtäkkiä mä huomasinkin Jessen ja mä kävelin sen luokse. Se seisoi yksinään. Missähän sen kaverit oli?
- Jesse, moi! mä sanoin ja hymyilin.
- Ai, Anna. Moi! Mitä kuuluu? se kysyi.
- Ihan hyvää. Entä sulle?
- Hyvää.
- Kenen kanssa sä oot?
- En kenenkään. Entä sä?
- No mä... Tota...
- Et siis kenenkään vai?
- En kai... mä sanoin.
- Haluuks sä tanssia?
- Emmä tiiä...
- Et kai sä oo vieläkin vihainen mulle?
- Mistä?
- Siitä sotkusta?
- No en tietenkään. Mua vaan mietityttää.
- Mikä?
- Kaikki...
- Haluuks sä puhua mulle?
- No mulla on ystävä, joka on ollut jo aika kauan. Nyt mä en sitten tiiä ooks mä ihastunut siihen vai en. Mä oon ehkä vähän, koska mua aina jännittää, kun mä nään sen.
- Mulla on ihan sama tunne, se sanoi ja mä katsoin sitä hämmästyneenä.
- Mitä?
- Jos me molemmat tunnetaan samanlailla, niin edetään rauhallisesti, se sanoi. Mun suu meinasi loksahtaa auki hämmästyksestä.
- Sä oot ymmärtänyt nyt jotain väärin.
- Enpä usko...
- Ooks sä... Ooks sä ihastunut muhun?
- Eks sä sitten oo muhun?
- Mä olin joskus...
- Miten niin joskus?
- No se oli joskus silloin, kun sä tulit tänne kouluun. Mä tykkäsin susta ihan kamalasti, mutta nyt...
- ... sulla ei oo enää tunteita mua kohtaan. Vai mitä?
- Mä tykkään susta kyllä kaverina ihan kamalasti.
- Onks vika mussa? se kysyi.
- Ei tietenkään. Sä oot tosi ihana ja semmoinen, mutta...
- Mutta?
- Mä vaan tykkään yhdestä toisesta pojasta enemmän.
- Mä ymmärrän...
- Kiitos, mä sanoin. Sitten mä annoin sille suukon ja menin pois. Mä menin kävelemään ja mä ajattelin hakea juotavaa. Mä olin just ottamassa vettä, kunnes mä huomasin jotain outoa. Mä näin Samin tanssivan jonkun tytön kanssa. Sami ja se tyttö suutelivat. Mä mykistyin täysin, kunnes mä ryntäsin niiden luo.
- Valehtelija! mä huusin Samille. Sami katsoi mua.
- Anna!
- Mä luulin, että sä tykkäät musta, mä sanoin ja lähdin pois itkien. Mä juoksin vessaan ja lukitsin oven. Mä purskahdin kunnolla itkuun. Just kun mä olin oppinut rakastumaan, niin se mursi sydämen palasiks, niinkuin Jessekin teki mulle. Oikeastaan se oli ihan oikein mulle. Miks mä itse olin vain jaaritellut? Sitten mä kuulin jonkun koputtavan oveen.
- Anna, avaa ovi! Ilona täällä, Ilona huuteli ja koputteli oveen. Mä en halunnut puhua sen kanssa.
- Mee pois!
- Sami haluaa puhua sun kanssa.
- Mä en halua nähdä sitä idoottia.
- Tuu pois sieltä.
- En tuu.
- Mä tuun sitten oven läpi, Ilona sanoi. Mä en vastannut sille.
- Anna, kuuleks sä? se huuteli oven läpi. Sitten mä avasin oven. Se katsoi mua surullisena. Se näki mun itkeneen. Sitten se käveli mun luokse ja halasi mua.
- Voi sua... se sanoi.
- Sami... mä sanoin.
- Niin mä tiiän mitä Sami teki, Ilona sanoi.
- Ei kun Sami on tuolla, mä sanoin ja osoitin sormella. Sami seisoi paikallaan ja katsoi mua. Ilona huomasi myös.
- Mä meen Tuomaksen luo, niin te saatte jutella rauhassa, Ilona sanoi mulle ja lähti takaisin salin puolelle. Sami käveli mun luo.
- Anna... se sanoi.
- Mitä? mä kysyin.
- Sä oot itkenyt.
- Nyt vasta huomasit.
- Miks?
- Koska mä näin, kun sä pussailit yhden tytön kanssa.
- Sen takia, kun mä näin sun pussaavan Jessen kanssa.
- M-mutta. Mä annoin vaan suukon sille, koska se sanoi, että sillä on tunteita mua kohtaan ja mä kerroin, että mulla ei oo enää. Mä en tykkää siitä enää.
- Emmä tiennyt sitä.
- Et tietenkään. Sä halusit kostaa mulle. Vai mitä?
- Niin. Mä yritin saada sut mustasukkaseks, mutta se karkas käsistä.
- Niin näytti karkaavan.
- Se oli aika tyhmää...
- Olin mäkin tyhmä, kun pussasin Jesseä.
- Miks me ollaan näin mustasukkasia, kun me ei edes olla yhdessä? Sami ihmetteli.
- Haluaisiks sä?
- Mitä?
- Yrittää?
- Haluaks sä?
- Jos sä haluat. Me ollaan oltu niin kauan ystäviä. Ilona yritti parittaa meidät. Kamala sotku, mä sanoin.
- Joo mä haluan...
- Mitä me tehdään?
- Jos vaikka alotetaan tanssimalla?
- Joo, mä sanoin. Me käveltiin saliin ja tanssilattialle. Tuli todella kaunis biisi. Celine Dionin My Heart Will Go On. Mä rakastin sitä biisiä todella paljon. Hitaita oli ihanaa tanssia jonkun kivan pojan kanssa.
- Sami...
- Mitä nyt?
- Sä oot tosi tärkeä mulle. Mä en halua menettää sua, mä sanoin sille.
- Et sä menetäkkään, se lupasi.
- Mitähän meidän pitäis tehdä seuraavaks? mä kysyin Samilta. Se katsoi mua.
- Mitä sä haluat?
- Jos se tyttö tykkäs pussaa sua, niin ehkä mäkin sitten voisin, mä sanoin. Sami katsoi mua ja hymyili sitten. Se tuli mua lähemäks ja oli just painamassa huulensa mun huulille, kunnes mä keskeytin sen. Mä olin vähän epävarma.
- Tai ootas...
- Mitä? Eks sä haluukkaan?
- Emmä tiiä...
- Pelottaaks sua?
- Mä en tiiä ooks mä valmis...
- Ollaan sitten vaan näin. Mä ootan sua. Sä saat niin paljon aikaa, kun sä vaan haluat, se sanoi. Se oli niin suloinen ja kiltti. Mä halasin sitä, kunnes mulla naksahti.
- Sami...
- No?
- Ehkä vois sittenkin kokeilla sitä, mä sanoin ja suutelin sitä. Se tuntui tosi hyvältä. Ois pitänyt heti tajuta, että mä kuuluin Samin kanssa yhteen. Voisiko meistä tulla oikea pari? Sen näki joskus. Nyt piti ottaa kaikki irti tästä hetkestä...







 

Kiitos kaikille lahjoista. Ootte ihania. :) Mä sain kaikkee kivaa. Laukun, paidan, topin, rahaa 70 euroo, animeleffan, Karvakamut, uimalasit, sukat, kynii, kaks lehtiöö, pikkulehtiön, pinssei, kiinnityshommelin, voiteit, peilin, Hello Kitty rintsikat, tyynyn, peiton, piirrustuksen. :)