- Mun olisi pitänyt antaa tää sulle jo aikoja sitten, mutta en ollut kehdannut, se sanoi. Se kuva oli siis tarkoitettu mulle. Tosi söpöä.
- Voi kiitos Joel. Sä olet ihana, mä sanoin ja halasin sitä. Musta tuntui oudolta jotenkin. Nyt mä olin taas onnellinen. Se oli antanut mulle sellaista mitä se ei ollut heti uskaltanut. Silti se uskalsi antaa sen nyt. Se oli tosi rohkea.
- Joel, missä muuten sun veljes on?
- Se on sun veljes huoneessa leikkimässä.
- Paholaiset yhdessä! me sanottiin ja revettiin yhteen ääneen.
- Mä haluaisin nähdä Billyn, mä sanoin.
- Ei sun kannata...
- Miksei?
- Haluatko sä taas joutua vangiksi niiden leikkeihin?
- Tarkotatko sä, että ne tekisi yhteistyötä ja sitoisi mut tuoliin kiinni?
- Joo-o...
- Onko Billy samanlainen kuin Chris?
- Valitettavasti on.
- Mä en rupeisi kyllä leikkimään intiaanileikkejä taas...
- Mä pelastan sut, jos sä joudut niiden vangiksi, se sanoi ja naurahti.
- Väitätkö sä, että mä olisin jotenkin heikko?
- Öö no en tietenkään... Se oli vaan esimerkki, se sanoi ja hymyili mulle.
- Joel, sä oot tosiaankin OUTO! mä painotin sanaa outo.
- Sinä senkin, se sanoi ja rupesi kutittamaan mua.
- Hahhah älä kutita, mä sanoin ja nauroin.
- Sä oot ihan hassu, se sanoi.
- Sitä samaa vaan, mä sanoin. Sitten yhtäkkiä Joel tuli lähemmäksi mua. Pitäisikö mun lähteä? Äiti sanoi, että mun pitäisi kuunnella mun sydäntä, ja että niin mä saisin vastauksen. Kai mä ansaitsin onnen. Kaikkihan sen ansaitsi. Mä olisin ehkä suudellut Joelia, ellei äiti olisi ilmestynyt paikalle. Mä olin ihan nolona ja mä punastelin. Äiti tajusi ehkä, että se tuli juuri pahaan aikaan.
- A-anteeks, äiti sanoi.
- Mitä asiaa? mä kysyin siltä.
- Mä olisin vaan kysynyt, että otatteko te suklaakeksejä ja teetä?
- Öh mä tota...
- ... Joo otetaan vaan. Kiitos, Joel sanoi kauniisti. Äiti häipyi mun huoneesta, mutta silti mun ja Joelin välillä ei tapahtunut mitään. Miksi äidin piti juuri paukkasta mun huoneeseen? Miten se ehti? Ihan kuin tämä olisi noituutta. Mä pistin käden mun otsalle ja laskin pään alas. Mua nolotti. Oli oikeasti tosi noloa. Kuuluttiinko me edes yhteen? Välillä vähän tuntui, että kaikki meni pieleen. Joel katsoi mua vähän huolestuneena ja mä koitin hymyillä sille väkisin, että se ei aavistaisi mitään. Onneksi se ei voinut lukea mun ajatuksia.
- Irma, en kai mä sanonut jotain tyhmää?
- Et tietenkään. Miten niin?
- Sä väitit, että mä olen outo, mutta niin olet kyllä säkin.
- Hmm...
- Sä muutuit ihan kummalliseksi kun sun äiti ilmestyi paikalle. Mikä sulla on? Häpeätkö sä sun äitiäs vai kenties mua?
- Joel, mä...
- Mä tiedän, että tää on vaikeaa, sillä meistä luullaan vaikka mitä, mutta eikö se ole tärkeintä, että me tiedetään meidän olevan vain hyviä ystäviä, se sanoi ja mun sydämeen sattui ihmeellisesti. Mä luulin, että se välitti musta. Mä luulin, että mä olin sille muutakin kuin "hyvä ystävä"