Ja älkää viitsikö valittaa. Mieluusti ottaisin vastaan mielipiteitä ja perusteluja. Kirjoitin tämän kai viime vuonna. Pidän tästä jokatapauksessa :)



Mä istuin juuri mun omassa huoneessa sängyn laidalla. Mä itkin sillä mä olin juuri jättäny mun väkivaltaisen poikaystäväni. Mun paras kaveri Vilma oli varoittanu mua, mut mä en ollu uskonu sillä mä olin nii hyväntahtoinen ja mä oikeasti luulin, että se oli muuttunu. Aina kun se joi, se muuttui väkivaltaseks. Siitä ei ikinä tienny mitä se aikoi tehdä. Ekalla kerralla kun se löi mua, mä luulin, että se "huitaisu" oli vahinko ja mä annoin sille anteeksi. Toisella kerralla se sama jatkui, mut mä en enää tajunnu sitä ja mä pelkäsin sitä. Mä olisin ollut antamatta anteeksi, mutta sitten se tuli anelemaan multa, että mä ottaisin sen takaisin ja pyyteli anteeksi ja sanoi ettei se enää ikinä löisi mua. Mä taas luulin, että se oli muuttunu. Kolmas kerta muutti kaiken. Se nimittäin oli taas juonu, mut ei ees paljon. Mä luulin, että kaikki johtui sen juomisesta, mut sit mä tajusin että se oli muutenkin väkivaltanen. Se taas löi mua. Mä olin saanu siitä tarpeeks. Mä rupesin itkemään ja ihan syystä. Ei se lyönti nii paljon sattunu. Enemmän mua sattu sydämeen. Miten mä olin ollu nii herkkäuskoinen? Mä olin uskonu siitä vain pelkkää hyvää. Mä en ollu uskonut ees mun parasta kaveria. No mun poikaystävä katsoi mua, ja näki kun mä itkin. Se tajusi mitä se oli tehny, ja rupesi pyytelemään taas anteeksi. Se ei enää auttanu, se oli liian myöhästä. Se yritti tarttua mua kädestä, mut mä pääsin pois ennen kuin se teki mitään. Mä juoksin heti kotiin itkien ja revin kaikki mun ja sen yhteiset valokuvat, ja ne tavarat mitkä mä olin saanu siltä. Mä poistin sen numeron kännykästä. Sit mä asetuin mun sängylle istumaan.
   Yhtäkkiä mut säikäytti mun kännykkä joka alkoi soimaan. Mä pyyhin mun kyyneleitä paidan helmalla ja katsoin kuka soittaa. Soittaja oli Vilma. Mitähän asiaa sillä oli. Toivottavasti se ei alkaisi jauhamaan, että kuinka mä voin tai sanoisi, että ois kannattanu kuunnella sitä. Mä en tienny jaksaisinko puhua sen kaa, mut se oli mun ystävä joten se oli kai pakko.

- Haloo!
- Moi Katri! Miten sä voit?
- Ihan hyvin. Miten nii?
- Sä kuulostat vähän surkeelta. Johtuuks se Samista?
- Älä muistuta siitä jumalauta koko ajan. Mä haluun vaan unohtaa sen, okei?
- Joo, rauhotu. Anteeks kun kysyin.
- Eihän se sun syy oo. Sori, että mä huusin. Mulla on vaan niin paha olo.
- Mä ymmärrän, mut yritä vähän relata.
- Tässä tilanteessa se on vähän vaikeeta.
- Mulla ois yks idea millä sä voisit unohtaa sen.
- Eikä. Mä en mee tohon sun juoneen mukaan.
- Se ei oo juoni. Se piristäis sua.
- Ei kiitos. Mä pärjään kyllä. Parasta yrittää vaan unohtaa koko tyyppi.
- Katri, älä viitti. Sä tuut katumaan jos sä et annan mun ees kertoo.
- Hmm no okei. Mikä se juttu on?
- Mehän ollaan aina puhuttu yhteisestä harrastuksesta.
- Joo, mut miten se tähän liittyy?
- Mitä jos toteutettaisiin se?
- Mikä?
- No se yhteinen harrastus.
- Harrastus? Mut mikä harrastus?
- Mehän tykätään eläimistä, musiikista, piirtämisestä, pesäpallosta, jääkiekosta ja urheilusta ylipäätään.
- Ja koriksesta.
- Niin mut miten ois joku noista?
- Hei me ollaan 17-vuotiaita, eikä enää mitään pikkulapsia. Yritä ajatella siltä kantilta. On vähän tylsää siivota jonkun sian karsina.
- Emmä ajatellu mitään tollasta.
- Öö Vilma, mitä sit?
- Miten ois kitaratunti? Mä katsoin yhtenä päivänä vähän noita erihintoja ja tossa meidän lähellä on aika edullinen paikka. Se opettaja on melkeen meidän ikänen ja tosi lahjakas tyyppi.
- Vilma!
- Mitä Katri?
- Sä olit suunnitellu tän valmiiks.
- No emmä ois muuten saanu kerrottuu tästä ellen mä ois keksiny jotain.
- No paljon se maksaa? Onks ne niinku millasii ne tunnit? ryhmätunteja vai yksityis?
- Sekä että. Mä ajattelin, että me käytäis siel aina samaan aikaan.
- Se tulis varmaa halvemmaks.
- Suostu Katri. Oo kiltti.
- No okei.
- Kiitos. Alotetaan sit heti huomenna.
- Huomenna?
- Nii. Haittaaks se? Onks sulla menoo?
- Ei mä vaan ihmettelin, että noin aikasin.
- Voiks mä tulla vaikka teille nii voidaan jutella tosta enemmän?
- Joo tuu vaan. Mun pitääkin nyt lopettaa ettei tuu kauheeta laskua.
- Moikka!
- Moi!

Mä laitoin kännykän pöydälle ja mietin millanen se tunti olisi. Haittaisiko se vaikka ei ollu omaa kitaraa? Mä luulen, että siellä oli niitä. Onneksi mulla oli Vilma. Se yritti piristää mua ja se onnistuikin siinä. Kohta mä pääsisin kokonaan eroon Samista. Mä ehdin juuri hymyillä kunnes ovikello soi. Mä ryntäsin äkkiä avaamaan oven.

- Moi Katri!
- Moi Vilma! tuu sisään, mä sanoin ja pidin ovea auki sille. Se käveli sisään ja mä suljin oven perässä tullen.
- Mennääks sun huoneeseen?
- Joo mennään, mä sanoin ja kävelin edeltä mun huoneeseen. Vilma istahti mun sängylle ja huokaisi syvään. Se katseli ympärillensä.
- Mä haen meille juotavaa. Oo sä sillä aikaa täällä.
- Okei, Vilma sanoi ja jatkoi katseluaan. Mä kävelin keittiöön ja otin kaks muovimukia ja appelsiinimehua. Sit mä kävelin takaisin mun huoneeseen ja näin Vilman katsovan jotain pehmolelua. Mä huomasin, että se oli Samilta. Mä en ollu huomannu sitä joten mä en ollu heittäny sitä roskikseen.
- Tää on ihana, Vilma sanoi ja halasi pientä suloista nallea.
- Älä viitti.
- Onks tää muka lapsellista? Mikset sä sit heitä tätä pois jos pehmolelut on susta jotenkin lapsellisia?
- Lopeta! Sä et tiiä mistä toi on.
- Kumminkin sä oot ite ostanu sen, mut nyt piilottelet sitä multa.
- Ota se sit.
- Oikeesti?
- Jos se on susta hyvä, että sun parhaalla ystävällä on nyt vitunmoinen olo ton tyhmän nallen takia jonka on antanu joku vielä tyhmempi.
- Mitä sä tarkotat? Ei kai tää vaan oo siltä?
- No mitäs luulet? Kaikki tavarat mun huoneessa on melkeen siltä. Joten jos toi auttaa sua jotenkin nii ota pois vaan.
- Anteeks, Katri. Mä en tienny, että toikin on siltä.
- Ethän sä voinutkaan, kun mä oon yrittäny heittää kaikki maholliset tavarat roskiin jotka on muistuttanu jotenkin Samista.
- Sun pitäis yrittää päästä siitä yli. Se ei oo sun arvonen.
- Mä yritänkin koko ajan.
- Anteeks.
- Tässä on muuten tää mehu, mä sanoin ja ojensin mukin sille. Me oltiin hetki ihan hiljaa ja me juotiin rauhassa mehut. Sit mä päätin sanoa jotain. Ei hiljaisuus auttaisi.
- Missä se kitaratunti on? mä kysyin.
- Kitaratunti? Ooks sä tosissas?
- No tottakai.
- Mä luulin, että sä vaan pelleilit.
- Jos mä sanon jotain nii mä myös tarkotan sitä.
- Joo tajuun.
- Onks sulla jotain tietoo siitä paikasta tai siitä opettajasta?
- Mulla on se lappu tässä. No se opettaja on 17 ja siis se täyttää tänä vuonna vielä 18.
- Sehän on kiva.
- Joo ja sit se paikka on ollu toiminnassa vuodesta 1985 jälkeen ja vielä pystyssä.
- Aika vanha se kyllä on, mut jos se on hyvä paikka nii mennään sinne sit.
- Tos on sulle se osote. Mä kirjotin sen paperille.
- Kiitos. Kai mä tonne löydän.
- Sinne on helppo löytää.
- Mut sinne pitäs varmaa soittaa ja varata tunti.
- Mä oon soittanu jo.
- Soittanu? Millon?
- Jonkun aikaa sit.
- Vilma!
- Mitä? Et kai suuttunu?
- No en. Kiitos, mä sanoin ja ryntäsin halaamaan sitä. Se oli nii kiltti kun halusi oikeasti auttaa mua.
- Nyt mun on pakko lähtee, Vilma sanoi surullisena. Mehän nähtäisiin taas huomenna.
- No nähään sit huomenna.
- Joo, moi.
- Moikka, mä sanoin ja se lähti. Nyt mä olin taas yksin eikä mulla ollu mitään tekemistä. Nyt mä varmasti muistaisin Samin. Mä otin nallen sängyltä ja viskasin sen roskakoriin. Itkien mä etin muita sen antamia tavaroita, mutta niitä ei löytyny. Mä olin kai heittäny kaikki sen antamat tavarat roskikseen. Se oli tosi hyvä.

- Katri! äiti huuteli mun nimeä. Se oli näköjään tullu jo töistä. Mä toivoin ettei se tulisi mun huoneeseen ja alkaisi kyselemään miks mä itken. Mutta mun todennäköisyydellä se taitaisi tapahtua. Nii äiti laahusti mun huoneeseen ja katsoi itkevää tytärtään.
- Katri, mikä sulla on?
- Ei mikään, mä valehtelin.
- Mä näen ettei kaikki oo hyvin. Kerro äidille.
- Emmä halua.
- Sä voit luottaa muhun, äiti vakuutteli.
- Mä jätin Samin.
- Jätit? Miks ihmeessä? Sehän oli nii kohtelias ja hyväntahtoinen poika.
- Sitä se ei todellakaan ollu.
- Miten nii?
- Mitä mä tässä sulle oikein selitän. Mä tiesin ettet sä tajuais. Sä oot mielummin pojan puolella jota sä et ees kunnolla tunne kuin oman tyttäres.
- Mitä sä oikein puhut? Tietenkin mä oon mun tyttären puolella, mut jos se poika on tehny oikein ja tytär väärin nii..
- .. Nii sä ajattelit, että toi auttaa. Kiitos, äiti.
- Kulta, kerro mitä on tapahtunu. Mä en kerro kellekkään, äiti vannoi.
- Lupaatko?
- Lupaan.
- Sami löi mua.
- Löi? Vahingossako?
- Luuleks sä äiti, että jos lyö nii se on vahinko? Varsinkin silloin kun se on tapahtunu kolme kertaa peräkkäin. Onks ne kaikki sit vahinkoja?
- Voi ei Katri, äiti sanoi ja halasi mua. Se näköjään ymmärsi ja se oli tosi hyvä.
- Ooks sä ilmottanu poliisille?
- Poliisille?
- Väkivallasta pitää aina ilmottaa poliisille.
- Väkivallasta? Äiti lopeta!
- Jos sä et tee sitä nii mä teen sit.
- Et varmaan. Sä lupasit.
- Mun tytärtä on vahingoitettu ja siitä on rangaistava, äiti jauhoi.
- Äiti, jätä mut rauhaan! mä huusin, häivyin ovesta ja löin oven kiinni. Mä luulin, että se halusi auttaa, mut jos se menisi puhumaan jotain poliisille tosta, se ei todellakaan auttaisi vaan pilaisi mun elämän. Mun oli pakko mennä takaisin kotiin ja selvittää tää koko soppa.

- Äiti! Ooks sä viel kotona? mä huutelin.
- Oon mä täällä.
- Mun pitäis kertoo yks juttu.
- Mikä?
- Anteeks, että mä huusin. Mä tiiän, että sä haluut vaan suojella mua, mut mä oon 17 ja osaan huolehtii omista asioistani.
- Ei se mitään.
- Nii ja sit vielä yks toinen asia. Mä alotan huomenna kitaratunnin Vilman kaa. Me mennään yhteen tähän lähellä olevaan. Saaks mä rahaa?
- Paljon se maksaa?
- Me saadaan puolitettuu toi niin molemmat maksaa 20 euroo.
- Joo ootas, äiti sanoi ja otti taskusta lompakon. Se otti sieltä 20 euron setelin ja ojensi sen mulle. Mä halasin sitä.
- Kiitos äiti. Sä oot ihana.
- Jos se on sulle nii tärkeetä nii tietenkin sä menet sinne. Sitä paitsi kitara on kiva soitin.
- Mä opetan suakin, mä hymyilin. Sit mä kävelin mun huoneeseen ja suljin oven. Mä vaihoin mun lempiyöpaidan päälle missä oli sinisiä kukkia. Sit mä asetuin sängylle ja pistin peiton päälle ja pään tyynyyn. Nii mä nukahdin.



- Katri! Monelta sulla alkaa se kitaratunti? Kello on kymmenen, äiti tuli mun huoneeseen herättämään mut. Mun pitäis olla siellä yheltätoista. Miten mä ehtisin? Miks mä nukuin noin pitkään? Onneks äiti tuli.
- Mulla alkaa se yheltätoista. Äiti miten mä kerkeen?
- Sun ei ois kannattanu valvoo nii pitkään.
- Äiti auta mua! mä melkein huusin.
- Mä voin viedä sut sinne jos sä äkkiä puet päälle ja syöt aamupalan. Mä keitin sulle puuroo.
- Kiitti äiti. Mä meen syömään äkkiä.
- Hyvä idea, äiti sanoi. Mä kävelin äkkiä keittiöön ja otin kaapista muovilautasen ja lappasin äkkiä puuroa siihen. Mä lapioin puuroa suuhun nopeasti. Mä olin tottunut nopeaan toimintaan.
- Äkkiä Katri! äiti huuteli.
- Joo mä oon nyt syöny. Mä meen pesee hampaat ja sit pukemaan päälle, mä huutelin takaisin. Mä menin vessaan pesemään hampaita. Mun hampaat oli likaiset joten mä jouduin harjaamaan ylhäältä ja alhaalta moneen kertaan. Sit mä olin valmis ja mä astelin mun huoneeseen pukemaan. Mä katsoin mun vaatekaapin sisältöä. Mä halusin olla persoonallinen tyyliltäni joten mun vaatekaappinikin näytti siltä. Mulla oli siellä erilaisia ja erivärisiä vaatteita. Silti mun vaatteet oli ihan tyylikkäitä. Mä otin lyhyen tummansinisen farkkuminarin, mustat legginssit ja pitkämallisen punaisen paidan. Nyt mä näytin hyvältä. Mä jätin hiukset auki. Tuulessa ne menisivät mihin sattuu. Näin oli parempi. Nyt mä olin valmis. Pitäisi vain muistaa raha. Onneksi mulla oli vielä puoli tuntia aikaa ja kyllä siinä ajassa kerkeäisi mennä sinne. Olihan äidillä auto käytössä joten sillä pääsee nopeasti paikasta toiseen.

- Kulta ooks sä valmis? äiti huusi toisesta huoneesta.
- Joo mä tuun sinne. Mä kävelin eteiseen ja laitoin mustat ballerinat jalkaan. Me häivyttiin ovesta ja käveltiin autoon. Onneks äiti tiesi missä se paikka on.
- Tässä sen paikan pitäis olla, äiti sanoi ja katseli ikkunasta ulos.
- Joo tää se on. Vilma on tuolla ovella. Se kai oottaa mua.
- No heippa sit. Kivaa tuntia.
- Joo kiitti kyydistä, mä sanoin ja kävelin Vilman luo.
- Tulithan sä. Mä jo luulin, että sä teet oharit.
- Älä puhu tyhmiä. Tottakai mä tulin. Mä vaan meinasin nukkuu pommiin. Onneks äiti toi mut tänne, mä sanoin Vilmalle.
- Yritä seuraavalla kerralla tulla ajoissa.
- Kyllä sir.
- Mennään nyt tonne sisään. Se tyyppi on jo varmaa tuolla.
- Okei, mä sanoin. Vilma avasi oven ja me astuttiin sisään. Sisällä oli joku poika jolla oli kitara kädessä. Olikohan sekin tunnilla. Missä se opettaja sitten oli? Oliko se jossain toisessa huoneessa. Mua vähän ihmetytti.
- Hei mä oon Janne ja mä oon tän paikan opettaja. Te ootte varmaan Vilma ja Katri, se sanoi. Mitä kuulinkohan mä nyt ihan oikein? Eikö sen pitäny olla tyttö?
- Joo mä oon Vilma ja toi on Katri, Vilma sanoi ja hymyili.
- Mitä sä oikein puhut? Missä se meidän opettaja on? Missä se tyttö on? mä kysyin.
- Kuka tyttö? Janne kysyi hämmästyneenä. Turhaan se yhtään hämmästeli.
- Mä haluun tänne tytön opettajaks.
- Katri, älä viitti. Janne on tosi hyvä opettaja. Eikä sillä sukupuolella pitäis olla mitään väliä. Lopeta toi kiukuttelu, Vilma sanoi mulle.
- Mistä tässä on oikein kysymys? Mä en tajua, Janne ihmetteli.
- No alotetaan sit. Mä en tullu tänne puhumaan joutavia.
- Hyvä idea, Janne sanoi ja hymyili.


Vilman näkökulmasta

Janne kaivoi kaapista meille puiset akustiset kitarat. Se ojensi ekan kitaran mulle ja sit Katrille. Katri vain jaksoi murjottaa. Musta tuntui välillä etten mä tunne koko ihmistä. Se oli muuttunu nii paljon Samin jälkeen. Ihan ymmärrettävää se oli, mut se mitä mä en tajunnu oli se, että se kiukutteli vieraille ihmisillekkin. Mun oli tehtävä jotain. Mä päätin flirttailla Jannelle siks, että Katri tajuaisi ja tulisi mustasukkaiseksi. Mä en todellakaan ite halunnu sitä. Mä halusin Jannen Katrille. Niistä tulisi söpö pari.

- Hei Janne autaks sä vähän, että miten nää sormet oikein menee? mä kysyin Jannelta ja hymyilin sille. Katri katsoi mua ja Jannea vähän kauempaa ja näytti vieläkin murjottavan. Se ei ikinä tainnu lopettaa. Se yritti ite opetella jotain biisiä, mut ei siitä mitään tullu. Se tarvitsi todellakin opetusta, mut mitä mä siihen olin sanomaan, kun neiti jääräpää jaksoi vain kiukutella.
- Sormet menee ton ekan kielen päälle ja peukalolla sit tällein, Janne neuvoi mua. Se oli kyllä lahjakas.


Takaisin Katrin näkökulmaan

Mä en jaksanu tuijotella Vilman ja Jannen kuhertelua. Ihan selvästi Vilma yritti iskeä sen. Mua vaan ihmetytti miten sillä oli pokkaa sillä Vilmalla oli tosi ihana poikaystävä joka oikeesti rakasti sitä. Vilman asiahan se oli.
- Nyt tää tunti näyttää olevan lopuillaan, Janne sanoi ja katsoi kelloaan. Onneks, sillä mä en ois kestäny enää enempää.
- Me tullaan sit huomenna, Vilma sanoi.
- Opithan sä Katri jotain? Mä en ehtiny hirveesti kattoo. Ens kerralla sit, Janne uteli.
- Joo kai, mä sanoin ja huokaisin.
- No mut me mennään nyt, Vilma sanoi ja hymyili vielä kerran. Sit me häivyttiin ovesta ulos ja Vilma käännähti muhun päin.
- Mitä? mä kysyin.
- Miten sä kehtaat?
- Minä?
- Miten sä kehtaat olla nöin töykeä ihmiselle jota sä et ees tunne? Miten sulla riittää pokka?
- Samaa kysyisin sulta, mä pamautin.
- Mitä?
- Mä luulin, että me oltiin kitaratunnilla eikä treffeillä.
- Mitä sä oikein puhut? Vilma kysyi multa muka ihmeissään.
- Kyllä mä näin miten sä flirttailit sen tyypin kaa.
- Mä?
- Miten sä kehtaat pettää sun poikaystävää? Mitäköhän se ajattelis tosta, mä mietin.
- Älä sä puhu asiasta mistä et tiiä mitään. Sitä paitsi mä rakastan Jania eniten tässä maailmassa.
- Niinpä nii, mä sanoin ja katsoin sitä. Kehtasi vielä valehdellakin.
- Se on totta.
- Jos sä rakastat Jania, miks sä et sit kertonu, että toi kitaratyyppi on poika?
- Mä luulin, että sä tajusit.
- Tajusin? Mistä mä sen oisin voinu tajuta, kun et sä puhunu siitä mitään.
- Mä puhuin tyypistä. Sitä paitsi jos mä oisin kertonu sulle tarkasti kaikki yksityiskohdat, sä et ois suostunu menee tonne.
- Ja se ois ollu huomattavasti parempi, kun mennä tyhmälle tunnille katsomaan, kun kaks ihmistä kuhertelee ja vierestä kattoo ihminen joka on just hakattu, mä huusin sille.
- Mä ajattelin sua. Mähän käskin sun unohtaa jo se Sami.
- No varmaan se on sulle helppoa, kun vaihdat noita poikaystäviä joka viikko, multa pääsi suusta. Vilma katsoi mua ja kyyneleet täytti sen silmät. Miten mä kehtasin mennä sanomaan sellasta? Mä olin ajattelematon.
- Nii sä sit ajattelet musta. Kiva tietää sekin, se sanoi ja lähti juosten pois. Mitä mä olin taas menny tekemään?
- Anteeks Vilma. Mä en tarkottanu. Oota! mä huusin sen perään, mut ihan turhaan. Mä olin pilannu kaiken. Toivottavasti Vilma antaisi mulle anteeks. Multa pääsi iteltänikin muutama kyynel.


Vilman näkökulmasta

Mä olin juuri riidelly mun parhaan kaverin kaa pojista. Mä en tajua miten se kehtasi sanoa noin. Ei munkaa ois varmaan tarvinu ottaa tota käytöstä puheeks. Mä olin aika tyhmä. Emmä voi tajuta miltä siitä tuntuu vieläkin. Ei se päivässä mee pois. Mä olin nyt onneks kotona.
- Haloo! Onks kukaan kotona? mä huutelin eteisestä.
- Mä oon täällä, mun pikkusisko Saija huuteli omasta huoneesta. Saija oli kymmenen vuotta ja rakas mulle vaikka me riideltiinkin aina välillä. Se kuulu sisarusrakkauteen. Vaikka välillä tappeliskin nii sitä rakastaa silti. Mä kuulin just mun kännykän soivan ja mä ryntäsin äkkiä puhelimen kimppuun.

- Haloo kuka siellä?
- Moi Vilma!
- Ai moi Katri!
- Mä haluisin pyytää sulta anteeks. Mä oon oikeesti tosi pahoillani siitä mitä mä sanoin. Mä en tarkottanu sitä.
- Nii mäkin. Ei mun ois pitäny rankaista sua sun käytöksestä. Mä en voi tietää miltä susta tuntuu.
- Mua vaan alkoi jotenkin ärsyttää, kun mä näin sut ja Jannen ja..
- .. Ja sit päättelit, että mä oisin ihastunu siihen ilman, että ees kysyit multa.
- Mä oon pahoillani. Kyllä mä tiiän, että sä rakastat Jania etkä sä satuttais sitä mitenkää.
- En nii.
- Ollaaks taas ystäviä?
- Ollaan sillä ehdolla, että me ei anneta poikien tai minkään muunkaan asian tulla meidän väliin.
- Sovittu.
- Hyvä.
- Tuuthan huomenna taas tonne tunnille?
- Joo tottakai. Nähään huomenna, kun mun pitää lopettaa.
- Joo, moikka!
- Muista tulla Katri ajoissa.
- Muistan.
- Moikka!
- Moimoi!


Katrin näkökulmasta

Mä olin juuri soittanu Vilmalle ja sopinu koko jutun. Tuntui hyvältä, kun me oltiin sovittu. Enää mä en haluaisi loukata sitä. Mä päätin käydä siellä kitaratunnilla vaikka Janne olikin siellä. Se ei mun tuntia pilaisi. Mun ei kannattaisi välittää siitä. Oli se sitten tyttö tai poika, se ei haittaisi.

- Kulta ooks sä kotona? äiti huuteli. Se oli tullu jo kotiin.
- Oon.
- Miten tunti meni?
- Ihan hyvin se meni.
- Mitä te soititte?
- Vähän kaikenlaista. Siellä oli muuten kivaa paitsi, että meille tuli Vilman kaa riita, mä kerroin.
- Riita? Ettehän te ikinä riitele.
- No ei, mut meille tuli yhestä pojasta riita.
- Aijaa, pojista, äiti sanoi.
- Me selvitettiin se kumminkin.
- Se on tosi hyvä. Vilma on tosi kiva tyttö.
- Joo, mut mä meen nyt nukkuu.
- Hyvää yötä kulta. Mä rakastan sua, äiti sanoi ja halasi mua.
- Mäkin sua, mä sanoin. Mä menin mun huoneeseen ja vaihdoin nalleyöpaidan päälle. Sit mä menin sänkyyn ja nukahdin.


Mä kävin kitaratunnilla joku kaks viikkoa ennen kuin mä aloin puhumaan jotain Jannen kanssa. Kun sen kaa jutteli, se vaikutti tosi symppikseltä ja kivalta tyypiltä. Miks mä en ollu heti tajunnu sitä? Mä olin onneks pyytäny anteeks mun huonoa käytöstä ja se oli ymmärtäny. Vilma oli tullu kipeeksi ja siks se ei ollu tunnilla. Mä olin yksin Jannen kaa.

- Siis kerroks sä vielä miten tää etusormi menee? mä kysyin vaikka mä tiesin kyllä. Mä halusin vaan puhua jonkun ihmisen kaa joka ymmärsi.
- Tällä lailla, se sanoi ja näytti mulle. Mä hymyilin ja kokeilin.
- Kiitos.
- Sä oot oppinu tosi hyvin, Janne kehui mua.
- No kiitos. Vaikka ensin mä olin sulle tosi epäkohtelias.
- Mä oon nähny kaikenlaisia ihmisiä ja sä et todellakaa oo vaikeemmasta päästä, se sanoi ja hymyili.
- Onks sulla vielä tunteja? mä kysyin siltä.
- Ei tää on vika. Miten nii?
- Mä aattelin, että voitas jatkaa juttua vaikka kahvilassa, mä sanoin sille.
- Joo se käy. Se ois kivaa.
- Mennään sit, mä hoputtelin.
- Mennään, se sanoi ja hymyili. Mä menin eka ja se tuli perässä sulkien paikan oven. Sit me käveltiin kahvilaan.


- Kerro sä jotain, mä pyysin.
- No mä oon soittanu kitaraa jotain 8 vuotta ja mun isä on ollu yks joka on rakentanu tota paikkaa, Janne kertoi. Mä meinasin kuolla tylsyyteen sillä mä halusin kuulla jotain siitä enkä kuinka toi paikka on rakennettu.
- Mielenkiintosta, mut kerro jotain itestäs. Mä kerron sit.
- No mä täytän neljän kuukauden päästä eli mä oon syntyny marraskuussa ja sillon mä täytän 18. Nii ja mä asun tossa aika lähellä, se kertoi.
- Hienoo. Ketä sun perheeseen kuuluu? mä utelin.
- Vanhemmat ja kaks pikkusiskoo.
- Minkä ikäsiä sun siskot on?
- Vanhempi on 15 ja nuorempi 12. Ärsyttäviä välillä, mut onneks mä oon vanhin, se naurahti.
- Sellasia ne sisarukset on.
- Onks sulla sisaruksia?
- Mä oon ainoo lapsi. Mä asun kaksistaan äidin kaa. Ihan hyvin meillä menee vaikka välillä tulee riitaa, mut nii varmaan kaikilla.
- No kyllä meillä ainakin, se sanoi.
- Tykkääks sä eläimistä? mä kyselin.
- On ne ihan kivoja.
- Nii mustakin. Mä halusin pienenä eläinlääkäriks.
- Pienenä? Miks sä et enää haluu?
- No ekaks, mä en oo mikään hyvä koulussa ja toiseks, ei mua enää kiinnosta.
- Mä halusin pienenä olla pingviini, se nauroi. Muakin nauratti. Se oli ihan hullu.
- Se ei kyllä taida onnistua, mä nauroin.
- Ei niin, se hymyili.
- Saaks mä kysyä jotain? mä kysyin siltä. Mä halusin tietää, että seurusteliko se. Mä en tienny kyllä, että miten mä kertoisin mun tilanteen. Ehkä mä voisin myöhemmin selvittää sille koko sotkun.
- Kysy vaan.
- Seurusteleks sä?
- Ööh tota..
- Ei sun oo pakko vastata. Sori, että mä kysyin. Se on ehkä liian henkilökohtanen asia, mä sanoin.
- Emmä seurustele.
- Etkö?
- En, se sanoi. Mä katsoin sitä ihmeissäni. Uskois, että tollanen poika löytää tytön mistä vaan, mut mä olinki väärässä. Mä olin ihan varma, että se seurustelisi.
- Miten nii? se kysyi.
- Ei kun mä halusin vaan tietää, kun puhuttiin perheestä ja sellasesta.
- Seurusteleks sä?
- No en enää.
- Enää? Ei sun oo pakko kertoo tietenkään.
- Mä jätin sen pari viikkoo sit.
- Oliks se joku riita? se uteli.
- No oikeestaan, mut jos käy nii mä kerron sulle myöhemmin. Sillon, kun on aikaa puhua rauhassa.
- Ota tää numero, se sanoi.
- Numero? Mulla on jo ton paikan numero, mä sanoin.
- Ei sulla oo mun numeroo.
- Sun?
- Nii tos on mun numero. Sä voit vaikka soittaa jos haluut puhuu. Sit jos sä et vaikka pääse tunnille nii voit lähettää tekstarin.
- Kiitos, mä sanoin ja otin numeron.
- Nyt mun on pakko lähtee. Nähään huomenna Katri.
- Joo moikka. Oli kiva puhuu.
- Niinpä. Huomiseen siis, moi.
- Moi, mä sanoin ja katsoin sen perään kun se käveli pois. Mä jäin yksin istumaan. Mitä mä nyt tekisin? Emmä voisi vain itkeä sen perään. Mä päätin soittaa Vilmalle. Mun oli pakko puhuu sen kaa.

- Haloo!
- Moi!
- Kuka siellä on?
- Katri.
- Ai moi Katri!
- Mun on pakko kertoo yks juttu.
- Mikä? Kerro heti. Älä pidä mua jännityksessä.
- Mä sain Jannen numeron.
- Jannen?
- Me oltiin kahvilassa ja se anto sen numeron.
- Siis missä olitte?
- Kahvilassa ja mä sain sen numeron. Aattele vähän.
- Ooks sä vähän lätkässä siihen?
- No en todellakaan oo. Mä vaan haluun olla ystävällinen.
- Joo niinpä nii. Luuleks sä, että mä uskon?
- Luulen. Ihan oikeesti me ollaan vaan kavereita.
- Ai nyt te ootte jo kavereita?
- No kyllä me ollaan.
- Sehän on kiva. Ooks sä ihan varma ettet sä tykkää siitä?
- Minä sä oikein pidät mua?
- Ei siinä oo mitään pahaa jos sä tykkäät siitä.
- No en tykkää, okei?
- Selvä.
- Se on tosi kiva. Me juteltiin aika kauan.
- Mitä te puhuitte?
- Kerrottiin meidän perheestä ja kaikkee. Mä kysyin siltä seurusteleeks se ja se sano et ei. Sit mä kerroin et en mäkään enää ja lupasin kertoo sille koko jutun myöhemmin. Mä voin soittaa sille.
- Se näyttää olevan sulle tärkee.
- Vaikka me ollaan tunnettu vasta pari viikkoo nii se tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu kun mä oisin tuntenu sen koko ikäni.
- Se on hyvä.
- Ooks sä vielä kipee?
- Joo oon mä.
- Mikä sulla on? Vielä yskä?
- Joo ja kuumetta.
- No yritä parantua. Sun kannattais mennä lääkäriin jos toi ei mee ohi.
- Joo mä meen.
- Sä et tuu sit varmaan huomennakaan kitaratunnille.
- En.
- No mä lopetan, moi!
- Moikka!


Vilman näkökulmasta

Mä olin juuri puhunu Katrin kaa puhelimessa. Se oli hehkutellu koko ajan Jannea. Mä tiesin, että se ihastuisi siihen ennen pitkään vaikka se väittikin ihan muuta. Mä nään kyllä sen läpi ja puheistakin sen huomaa. Mä en tajua miks Katri ei halunnu myöntää sitä? Mä olin valehdellu sille jo kaks viikkoa, että muka oisin sairas. Emmä oikeesti ollu, mä halusin vaan, että Katri ja Janne löytää toisensa ja nii ne näytti löytävänkin. Mun oli ihan pakko valehdella sille. Kohta ne ois yhdessä ja Katri ei ees muistaisi sitä kusipää-Samia. Mun oli pakko jatkaa tätä kieroilua. Ainakin siihen asti kunnes Katri tajuu ite mitä tuntee Jannea kohtaan.


Katrin näkökulmasta

Mä olin just tullu kotiin kahvilasta. Mä katsoin Jannen antamaan numeroa koko ajan. Mä suorastaan tuijotin sitä. Mun oli ihan pakko soittaa sille ja selvittää kaikki asiat. Samalla mä voisin ilmottaa ettei Vilma tuu huomennakaan tunnille.

- Janne!
- Moi Katri tässä moi!
- Ai moi!
- Ei kai haittaa, että mä soitin?
- Ei tietenkään. Mähän annoin just tätä varten sulle mun numeron.
- Kiitos.
- Miten sä voit?
- Ihan hyvin. Mä haluisin kertoo sulle ton jutun, mut mä en voi puhelimes. Voidaaks me vaikka huomenna mennä jonnekkin, että mä voisin kertoo koko jutun? Mä haluun selvittää tän.
- Kyllä se käy. Mulla ei oo huomenna muita tunteja kun toi sun ja Vilman.
- Vilma ei tuu tunnille.
- Miksei?
- Se on vielä kipeenä.
- Kyllä sillä on aika sitkee flunssa.
- Mä ehdotin, että menis lääkäriin.
- Kyllä se varmaan menee.
- No kyllä kai.
- Mä luotan siihen.
- Samoin.
- Mun pitäs lopettaa ja mennä syömään iltapalaa.
- Ei se mitään. Mun numerohan näkyy tossa, kun mä soitin? Eks se näykki?
- Näkyy se.
- Tallenna se.
- Joo, kiitti.
- Ei mitään. Säkin voit sit soittaa mulle jos haluut tai jotain.
- Joo mä soittelen. Moikka ja öitä!
- Öitä!

Mä olin nyt puhunu sen kaa, mut mä en saanu sanottuu mitään Samista. Huomenna mä kertoisin sille koko jutun. Mä halusin, että se saisi tietää ja ymmärtäisi mua jos mä kiukuttelisin. Mä en kuitenkaan halunnu olla sille ilkeä enkä kiukutella vapaasta tahdosta. Nyt mä olin nii väsyny, että ainoo vaihtoehto oli painua unten maille ja nii mä teinkin. Mä painuin sänkyyn nukkumaan.


Aamulla mä heräsin, kun mun herätyskello soi. Mä olin laittanu tällä kertaa herätyksen soimaan etten mä nukkuis pommiin. Nyt äitikään ei ollu herättämässä mua. Se oli menny jo aikasin töihin. Mä olin yksin. Mä nousin äkkiä ylös ja pukeuduin. Mä laitoin mustat pillifarkut, punaisen topin ja raidallisen mustavalkohupparin. Mä hain äkkiä keittiöstä banaanin. Mä päätin ottaa sen mukaan. Mulle tuli taas kiire. Mä en tajua miten mä olin aina melkeen myöhässä vaikka mä oisin heränny viis tuntia ennen sitä tapahtumaa. Mä laitoin mun vihreet tennarit jalkaan ja lähdin juoksemaan kitaratunnille nii nopeesti kun mä pystyin ja samalla haukaten banaania.


- Sori ooks mä myöhässä? mä kysyin paukaten suoraan sisälle. Mä näin Jannen ja se istui ja hymyili mulle. Se huomasi, että mä olin läkähtynyt. Se arvasi, että mä olin juossut koko matkan.
- Katri, sä oot tunnin etuajassa, se hymyili. Mä katsoin siihen hämilläni ja vilkaisin mun kännykässä olevaa kelloa. Se oli ihan oikeessa. Mä olin tunnin etuajassa. Mua hävetti ihan hirveesti.
- Anteeks, Janne.
- Ei se mitään.
- Mä halusin kerrankin tulla oikeeseen aikaan, mut tietenkin mä tuun joko liian myöhään tai liian aikasin. Mua hävettää.
- Turhaan hävetä. On viisasta tulla ajoissa, se yritti lohduttaa.
- Ai tunti ajoissa?
- No vaikka nii. Ihan oikeesti älä ota paineita, se sanoi ja käveli mun luo.
- Vaikeeta. Kaikki on iha sekasin.
- Ota iisisti. Hymyä huuleen, se sanoi. Mä koitin hymyillä.
- Just noin. Ooks sä muuten ihan kunnossa?
- Emmä tiiä, mä sanoin ja mun hymy laski.
- Mikä sulla on? Nyt kun me ollaan kaksin nii me ehitään puhua.
- No mä voin selittää sulle.
- Me voidaan jättää tunti väliin.
- Jos se helpottaa sua, mä sanoin.
- Sun parasta mä ajattelen.
- Kiitos, mä sanoin.
- Eli mitä on tapahtunu?
- Mähän kerroin, että mä oon just eronnu mun entisen poikaystävän Samin kaa, mut mä en kertonu et miks.
- Miks sä erosit siitä? se kysyi.
- Mulle sattu jotain kun mä olin sen kaa. Ne jutut liitty Samiin.
- Tekiks se sulle jotain?
- Vaikee myöntää, mut teki se.
- Pettikö se sua? se kysyi surkeena.
- Ei, mut se teki mulle jotain.
- Ei kai se vaan..
- No se löi mua eikä se kerta ollu ainoo. Se oli hakannu mua jotain kolme kertaa. Ekaks mä luulin, että se löi mua vahingossa, mut toisesta kerrasta mä huomasin ettei se lyöny mua vahingossa ja mä oisin jättäny sen, mut se tuli pyytelemään anteeks ja vannoi ettei lyö mua enää ikinä. Mä nii halusin uskoo, mut sit kolmas kerta muutti kaiken. Mä en enää jaksanu auttaa. Mä lähin itkien pois sieltä ennen kuin se alkais raivoo tai jotain. Mä pelkäsin sitä. Se mikä oli kauheinta oli se, että mä luulin, että kaikki johtu alkoholin vaikutuksesta, mut ei se ollu sitä. Se oli muutenkin väkivaltainen. Mua pelottaa vieläkin välillä, vaikka se ei asu lähelläkään mua, mä kerroin sille. Se katsoi mua kauhuissaan.
- Ihan kamalaa. Mä en tienny.
- Et sä voinukkaan, kun emmä ollu kertonu. Nyt sä tiiät ja se on hyvä.
- Mä oon tosi pahoillani sun puolesta. Mä en tajuu mikä sitä tyyppiä vaivas, se sanoi vihaisena.
- Miten nii?
- Sä oot tosi kiva ihminen. Miten joku vois satuttaa sua.
- Sanoppas se. Nii ja kiitos, Janne. Sä oot yks ainoista johon mä luotan. Vaikka me ei olla tunnettu, kun kohta kolme viikkoa nii musta tuntuu, että me oltais tunnettu koko ikämme, mä kerroin sille.
- Musta tuntuu samalta. Me ollaan kai sit kavereita.
- Ollaan me, mä sanoin ja hymyilin. Me oltiin hetki hiljaa ja mä huomasin, että Janne tuli mua lähemmäks. Mitä se oikein yritti tehdä? Se yritti suudella mua. Mä pelästyin.
- Mitä sä oikein teet? mä huusin sille. Mä työnsin sen pois.
- Anteeks, se sanoi nolona. Mulle riitti. Mä luotin siihen, mut emmä enää voisi luottaa siihen. Juuri, kun mä olin kertonu Samista, se luuli, että se saisi mut noin helpolla tavalla. Mikä liero. Oliko se kaikki vaan pelkkää näyttelemistä? Oliko Janne sellanen ihminen joka vain iski ensimmäisen tytön mikä tuli vastaan. Ei ihme, kun se hymyili sillä lailla Vilmallekkin. Mä kävelin oven luokse.
- Mihin sä meet?
- Pois.
- Meidän piti jutella.
- Meillä ei oo enää mitään juteltavaa, mä sanoin ja pamautin oven kiinni. Mä olin suorastaan vihainen ja pettynyt itseeni. Miten mä saatoin olla taas nii hyväuskoinen idiootti? Mä luulin, että mä olin oppinut kerrasta.


Jannen näkökulmasta

Mä olin mokannu tosi pahasti. Mä yritin suudella Katria. Ei mulla ollu siihen mitään oikeutta. Katri oli juuri kertonu vakavan jutun ja mä vaan lähentelin sitä. Mä olin tosi tyhmä. Mun ei ois pitäny tehä mitään. Mä en vaan voi sille yhtään mitään, että mä olin ihastunu siihen ja pahasti. Se ei varmaan tuntenu mitään mua kohtaan, mut ei se haittaisi. Mä halusin olla ees sen ystävä. Mitä mun pitäisi tehdä? Katri ei vastais kumminkaan kännykkään tai tekstareihin tai ei avaisi oveekaan varmaa jos mä menisin käymään. Ehkä mun pitäisi kokeilla. Mun oli pakko mennä sen ovelle ja pyytää anteeks mun tyhmyyttä. Se ansaitsi anteekspyynnön kaiken kamalan kohtelun jälkeen. Se ei ollu tehny mitään väärää. Mä päätin soittaa numerotiedusteluun ja mennä sit heti Katrin luo. Vilmakaan ei varmaan haluaisi nähdä mua ton jälkeen.


Katrin näkökulmasta

Mua suututti nii paljon Jannen käyttäytyminen. Mä luulin, että mä pystyin luottamaan siihen. Mä en voinu vieläkään uskoa tätä. Oispa tää unta. Mä en halunnu nähä sitä enää. Mun oli soitettava Vilmalle ja ilmotettava sille. Mä meen tunnille joko Vilman kaa tai sit en ollenkaan. Yksin mä en sinne halunnu enää mennä.

- Haloo!
- Katri tässä moi!
- Moi kiva, että sä soitit.
- Miten nii?
- Mulla on ollu tylsää. Oisitpa sä täällä.
- Mun pitää puhuu yhestä jutusta.
- Miten tunti meni?
- Siitä mun pitäis puhuu. Mä vihaan Jannea. Mä en haluu nähä sitä enää ikinä.
- Mikset? Mitä tapahtu? Tekiks se jotain?
- Mä kerroin Samista sille ja sit se yritti suudella mua. Mä en tajuu mitä sen päässä oikein liikkuu.
- Ehkä se yllätty nii paljon.
- Näin ei ois tapahtunu ellen mä ois menny tonne tyhmälle tunnille. Kiitos vaan sun.
- No sori. Mä halusin vaan piristää sua, mut voin mä lopettaakin.
- Anteeks. Emmä saa sua syyttää. Mua vaan ärsyttää nii paljon.
- Ooks sä puhunu Jannen kaa?
- En, enkä puhu.
- Sun pitää.
- Hei ovikello soi. Pakko mennä avaa. Äiti on unohtanu varmaan avaimet.
- Joo no koita pärjätä.
- Moikka!
- Moikka!

Mä menin oven luokse ja avasin oven. Mun kauhukseni siellä oli ihminen jota mä en kaivannu nyt.
- Moi Katri! Janne sanoi.
- Häivy!
- Mä haluaisin selvittää tän jutun.
- Ei oo mitään selvitettävää, mä pamautin sille.
- Mä haluun selittää.
- Mä en haluu kuulla.
- Mut..
- Painu helvettiin! mä huusin sille ja pamautin oven kiinni. Mä valuin maahan itkien. Kaikki meni taas nii pieleen. Miks mun piti olla näin tyhmä?


Jannen näkökulmasta

Mä seisoin tumput suorana Katrin oven takana. Se oli juuri pamauttanut oven kiinni mun nenän edestä. Mä ansaitsin sen. Mä olin kohdellu sitä ihan kamalasti. Mun oli pakko lähettää sille viesti. Vaikka se ei vastaisi, se tietäisi, että mä oikeesti välitin siitä. Mä naputtelin tyhmää viestiä. "Moi Katri! Mulla ei oo muuta vaihtoehtoa, mut mun on pakko lähettää tää viesti sulle. Mä tiiän ettet sä haluu nähdä mua. Mä haluun vaan pyytää anteeks kaikkee ja toivoo et sä elät elämäs onnellisesti. Terveisin Janne" sit mä lähetin sen ja painuin syyllisyyden tuskaan. Mä sanoin sille tosi kamalasti. Mä en antaisi tätä ikinä itelleni anteeks.


Katrin näkökulmasta

Mä kuulin yhtäkkiä mun kännykkään tulevan tekstari, mä avasin viestin ja luin sen. Mä purskahdin uudestaan itkuun. Mä en tiiä ees miks. Mä en vaan kestäny sitä. Tää kaikki oli nii outoa ja uutta. Mä en tienny mitä tehdä. Välittikö Janne musta oikeesti? Keksikö se kaiken päästään vaan? Mä nousin lattialta ylös ja pyyhin mun kyyneleitä kädellä. Yhtäkkiä mä tunsin kamalaa pahoinvointia. Mun oli pakko ottaa eteisen lähimmästä tuolista kiinni etten mä pyörtyis. Mä taisin nousta liian nopeesti lattialta ja mulla oli vähän stressiä. Kai tää menis itestään ohi. Emmä mikään kuolemansairas ollu sentään. Mua jäi silti vähän vaivaamaan toi äkkinäinen pahoinvointikohtaus. Mä päätin mennä nukkumaan. Se auttais sekä fyysiseen, että henkiseen puoleen. Mä yritin olla itkemättä, mut ei se onnistunu. Multa tuli väkisin pari kyyneltä.


Vilman näkökulmasta

Mä yritin vieläkin parittaa Katrin ja Jannen, mut se ei näyttäny onnistuvan. Mä säikähdin, kun mun kännykkä soi yhtäkkiä. Mä katsoin kuka soittaa, mut siinä näky vaan numero. Olikohan se joku lehden kaupustelija taas. Ne aina soitteli mulle ja mä yleensä napautin niille jotenkin, että ne meni sanattomiks.

- Haloo!
- Janne täällä moi! Kitaratunnilta.
- Ai moi!
- Mulla ois vähän asiaa.
- Kerro vaan.
- Se liittyy Katriin.
- Mitä Katrista? Onks se tehny jotain?
- Tavallaan. Se ei oo vastannu kännykkään eikä mun tekstareihin. Mä oon soittanu varmaa 30 kertaa ja tekstareita lähettäny varmaa yli 15.
- Ehkä se haluu olla rauhassa.
- Miks se tekee tän mulle?
- Sä satutit sitä. Se soitti mulle ja kerto mitä teille oli tapahtunu.
- Mä oon nii pahoillani.
- Miks sä multa anteeks pyydät? Sun pitää pyytää Katrilta.
- Mut ku se ei haluu kuunnella. Se paiskas oven mun nenän edestä kiinni ja käski mun painua helvettiin. Ei tää oikein hyvältä vaikuta.
- Katri ei oo ikinä ollu tollanen vaikka välillä se kiukuttelee.
- Pitää sit varmaa uskoa ettei se välitä musta.
- Emmä oikein tiiä.
- No mitä mä teen?
- Anna sille aikaa.
- Auttaiskohan se?
- Kyllä se joskus leppyy.
- No te ootte parhaita ystäviä joten kai sä tiiät.
- No musta tuntuu välillä etten mä tunne koko ihmistä.
- No kai se tajuu. Kiitti, Vilma. Tuuks sä muuten huomenna tunnille?
- Mä oon vielä kipeenä.
- No koita parantua.
- Joo.
- Moikka!
- Moi!

Mun oli pakko yrittää saada Katri leppymään. Kumminkin se katuis vielä jos päästäis tollasen ihmisen menemään. Mä tiesin, että se tykkäsi Jannesta, mut mä en tajunnu, että miks se koko ajan vaan pakeni. Musta tuntui, että Janne oli ihastunu enemmän Katriin kuin Katri Janneen. Se oli hyvä, mut parempi ois, jos Katrikin ois ihastunu. Kyllä se kai vähän oli. Emmä tienny mitä sen tytön päässä oikein liikku.


Katrin näkökulmasta

Mä heräsin aamulla, kun joku lähetti tekstarin. Mä katsoin keneltä se oli ja se oli jo varmaan kaheskymmenes viesti Jannelta. Mä en tajunnu miksei se voinu jo lopettaa. Oikeestaan mä aloin jo lämpiämään ajatukselle, että antaisin anteeksi tai että ees puhuisin sen kaa. Niinpä mä etin sen numeron kännykästä ja soitin. Mä oottelin varmaan minuutin, mut se ei vastannu. Nyt varmaan sekään ei halunnu puhuu mun kaa. Mitä mun pitäis tehdä? Mitä jos se vihas mua? Mä halusin ehkä kumminkin olla sen ystävä. Mun oli pakko soittaa sille uudestaan ja jutella sen kaa tai pyytää se käymään täällä. Mä keräsin rohkeutta ja soitin. Ihme ja kumma se vastas mulle.

- Janne!
- Katri tässä moi!
- No moi!
- Mä halusin jutella.
- Mä oon pyytäny jo anteeks ja se ei riitä nii mä en voi mitään.
- Emmä sitä ollu sanomassa. Voiks sä tulla käymään täällä?
- Miks?
- Jutellaan kaikki asiat selviks.
- No okei. Mä tuun kohta.
- Kiitos. Moikka!
- No moi!

Ihanaa, että se suostu tulee tänne. Mä oikeesti halusin tietää mitä se ajattelee ja muutenkin mä halusin jutella sen kaa. Mä tykkäsin siitä ihan oikeesti. Mä en halunnu, että tää loppuu tällä lailla. Mä halusin selvittää meidän välit. Sit ovikello katkaisi mun ajatukset. Mä kipitin avaamaan ovea ja siinä mun edessä seisoi Janne vähän myrtsin näkösenä. Se katsoi mua.

- Moi! mä sanoin.
- Moi!
- Tuu sisään.
- Ollaan mielummin tässä. Saadaan selvitettyy tää äkkii. Mulla on kiire, se sano töykeesti.
- Mut mitä jos joku kuulee?
- No ei täällä ketään oo.
- No okei sit, mä sanoin.
- Mitä asiaa sulla oli?
- Mä haluisin unohtaa kaiken ja jatkaa normaalisti, mä kerroin.
- Katri, se ei enää käy.
- Miksei? mä kysyin.
- Mä en oo mikään sun pompoteltava jojo. Mä yritin soittaa sulle yli 30 kertaa ja lähetin varmaa yli 20 tekstaria ja sä et voinu ees vastata. Nyt mä vasta tajuun ettet sä oikeesti välitä yhtään musta.
- Mut..
- Sun kannattas vähän miettii mitä sä haluut, se pamautti ja lähti. Mä jäin tuijottamaan sen perään ja ajattelin noita sanoja. "Mä en oo mikään sun pompoteltava jojo."  "Nyt mä vasta tajuun ettet sä oikeesti välitä yhtään musta." "Sun kannattas vähän miettii mitä sä haluut." lauseet pyöri mun päässä enkä mä saanu ollenkaan rauhaa. Miks tän piti loppuu näin? Pahinta tässä oli se, että mä en pitäny Jannea vaan pelkkänä ystävänä. Mä olin ihastunu siihen ja mä en tienny mitä se tunsi mua kohtaan. Se piti mua varmaan lapsellisena kakarana. Mä olin pilannu kaiken. Mitä yks suudelma ois haitannu?


Jannen näkökulmasta

Mulla meni tosi huonosti, sillä mä olin loukannu tyttöä jota mä rakastin. Mä olin sanonu Katrille tosi pahasti. Ton jälkeen se ei haluaisi varmaan ees tavata mua. Mun oli vaan pakko sanoo toi. Mä halusin, että se tajuu ite mitä se tekee. Emmä pystyny sitä mitenkään nätimminkään sanoa. Mä päätin etten mä ota yhteyttä siihen ennen kuin se on päättäny. Vaikka se ois vaikeeta nii kyllä mä selviäisin. Pakkohan mun oli selvittävä. Olinhan mä ennenkin eläny yksin. Emmä ollu ikinä seurustellu, enkä mä varmaan tulis tällä tavalla tulevaisuudessa seurustelemaankaan. Mä olin menettäny Katrin.


Vilman näkökulmasta

Mä istuin olkkarissa sohvalla sipsipussi ja Jaffapullo kädessä. Se oli epäterveellistä, mut mua masensi monet asiat. Ekaks se, että mä jouduin valehtelemaan mun parhaalle kaverille, toiseks se, että mä en tienny mitä sen päässä liikkui ja se miten se kohteli muita ihmisiä. Mä säikähdin kun mun housujen tasku alko täristä. Mun kännykässä oli värinähälytys kun joku soitti.

- Haloo!
- Moi, Vilma!
- Mikä sulla on Katri? Sä kuulostat, että sä oisit itkeny.
- Janne kävi täällä ja me ei kai olla enää ees kavereita.
- Mitä?
- Se kävi täällä ja se teki ihmeen selväks sen ettei se haluu enää nähdä mua.
- Ei kai se nyt nii sanonu?
- No jotain sinne päin.
- Voi sua, Katri.
- Mitä mä oikein teen?
- Haluuks sä, että mä tuun sinne?
- Jos sä vaan voisit.
- Kyllä mä voin. Mä lähen nyt sinne heti ettei sun tarvii olla yksin.
- Kiitos. Sä oot tosi ystävä, Vilma.
- Kiitti.
- Nähään sit kohta. Moikka!
- Moikka!

Mä olin luvannu mennä Katrille joten mun piti lähtee sinne. Se oli mun ystävä ja mun piti auttaa, kun sillä oli vaikeeta. Mä halusin tukee sitä. Mä halusin olla sen ystävä ja tärkee ihminen sen elämässä. Mä laitoin herkut pois ja kävelin ovelle ja ulos.


Katrin näkökulmasta

Me istuttiin nyt Vilman kaa keittiössä ja syötiin lohdutuskeksejä. Mä en nähny Jannea, ja Vilma ei nähny Jania. Onneks meitä oli kaks, nii me pystyttiin auttaa ja lohduttaa toisiamme. Vilma selvisi paljon paremmin kuin mä.

- Mitä mä teen? mä kysyin siltä.
- Emmä tiiä. Anna sen olla.
- Emmä voi.
- Mikset?
- Koska mä..
- Nii? se kysyi.
- Koska mä välitän Jannesta.. Mä rakastan sitä ja mä en haluu menettää sitä, mä huusin ja itkin. Vilma tuli mun viereen ja halas mua. Se lohdutti mua. Onneks se oli siinä mun vieressä.
- Ooks sä kertonu Jannelle?
- Emmä pysty, kun ei se haluu kuunnella. Sitä paitsi mä tajusin tän vasta vähän aikaa sit.
- Hyvä, että sä pystyit myöntämään sen itelles.
- Pakkohan mun oli.
- Mä ymmärrän. Hei mä meen vessaan. Mä tuun kohta, Vilma sanoi ja käveli vessaan. Mä nousin ylös ja mä aattelin ottaa jääkaapista mehua, mut sit mä tunsin, että se sama pahoinvointikohtaus tuli. Mä otin jääkaapin ovesta kiinni, mut yhtäkkiä mä tunsin, että mun jalat lähti alta ja maailma pimeni.


Vilman näkökulmasta

Mä kuulin jonkun pamahtavan. Tiputtikohan Katri jotain? Mitä keittiössä oikein tapahtu? Mä juoksin äkkiä vessasta ulos keittiöön, ja mä näin Katrin makaavan maassa tajuttomana. Mä kauhistuin ja yritin herätellä sitä, mut se ei heränny. Mä kokeilin sen pulssia ja se oli aika hidas. Nyt mä tiesin mitä mun piti tehdä. Mun piti soittaa hätänumeroon. Mä sekoilin sanoissa nii etten mä ees kuullu sen vastaajan nimee siellä. Mä meinasin panikoida.
- Yritä olla panikoimatta ja kerro vielä kerran mitä tapahtui.
- Mä olin vessassa ja mä kuulin, että joku pamahti ja mä menin katsomaan ja mä näin Katrin makaavan tossa keittiön lattialla.
- Onko hänellä joku sairaus tai sellainen mikä vetää noin huonoon kuntoon?
- Ei mun tietääkseni.
- Kokeilitko pulssin? Tuntuuko se?
- Mä kokeilin jo ennen kuin mä soitin ja se on hidas.
- Älä sulje vielä puhelinta.
- En.
- Mihin osoitteeseen lähetämme ambulanssin?
- Mannerheimintie neljään.
- Siinä kestää vähän aikaa.
- Äkkiä. Mä en haluu menettää mun parasta kaveria.
- Et menetä. Yritä olla hänen vieressä koko ajan ja pitää huolta, ettei hän tukehdu. Yritä tunnustella myös pulssia.
- Joo.
- Voit nyt sulkea puhelimen.

Mä katsoin Katria surullisena. Mä en halunnu menettää sitä. Mikä ihme sillä oli? Miksei se ollu puhunu mitään tosta? Ehkä toi oli eka kerta. Emmä tiiä sillä mä olin itekkin valehdellu sille. Ei Katri ansainnu tota todellakaan. Sitten mä kuulin ovikellon soivan. Mä menin avaamaan oven ja mä näin ne ambulanssityypit siinä. Ne käveli sisään ja mä ohjaistin ne keittiöön. Toinen niistä kokeili Katrin pulssin.

- Se on nopeutunut, se sanoi. Sit ne nosti Katrin ylös ja mä katsoin Katria.
- Saaks mä tulla mukaan?
- Tule vaan, toinen niistä sanoi. Mä menin Katrin kaa taakse. Hälytys oli päällä. Mä pidin Katria kädestä vaikka se ei tuntenutkaan sitä. Mä halusin olla sen lähellä, tehtiin sille sit mitä vaan. Nyt me oltiin perillä. Ne tyypit tuli ja avas oven. Mä astuin sieltä ulos ja ne otti Katrin sit. Ne raahas sen sisään. Mä tulin perässä. Kun ne oli vieny sen yhteen vapaaseen huoneeseen, toinen niistä tuli mun luo.
- Sun kaverilla ei ole mitään hätää, se sanoi. Se oli ihana kuulla.
- Paraneeks se?
- Kyllä mä luulen.
- Kiitos, mä sanoin.
- Istu sä oottelemaan tonne. Sut kutsutaan sitten sisään kun sairaanhoitajat tietävät mikä häntä vaivaa. Mä menin istumaan penkille ja otin odotustilan pöydältä jonkun tyhmän Seiskan. Juorulehdet oli tosi tyhmiä ja ällöttäviä, mut kun siellä ei ollu parempaakaan nii oli sit pakko ottaa toi. Emmä voinu vaan istuu paikkoillaankaa. Mä näin Paris Hiltonista kamalan kuvan ja mun teki mieli oksentaa sen päälle. Mä vihasin Parisia. Se oli tosi yököttävä ja ihan turha julkkis. Sit yhtäkkiä mä muistan Katrin äidin. Mä en ollu ilmottanu joten mun oli ilmotettava sille. Onneks mulla oli sen numero kännykässä. Mä olin saanu sen joskus Katrilta.

- Leena!
- Vilma tässä moi!
- Ai moi!
- Mulla on tärkeetä asiaa.
- Mihin liittyen?
- Katriin.
- Onks sille sattunu jotain?
- Se on sairaalassa.
- Mitä? Mitä Katrille on sattunu?
- Emmä tiiä. Mä olin vessassa, kun toi tapahtu.
- Voi mun pientä tyttöä.
- Se on sit tää lähisairaala.
- Mä tuun sinne heti. Kiitos Vilma, kun ilmotit.
- Ei mitään.

Mä oottelin penkillä Katrin äitiä. Yhtäkkiä mä kuulin jonkun huutavan mun nimeä. Huuto kuulu oikeelta. Mä katsoin sinne, ja mä näin sairaanhoitajan siellä. Se oli just se huone mihin Katri vietiin. Mä kävelin huonetta kohti ja mietin oliko se heränny jo. Kun mä astuin ovesta sisään, mä näin Katrin ja se hymyili mulle. Se oli heränny. Mä tiesin ettei se jättäisi mua.

- Katri! mä sanoin ja hymyilin sille. Se katsoi mua sairaalavuoteesta.
- Vilma, ihanaa että sä oot täällä.
- Tottakai, mä sanoin ja otin sitä kädestä kiinni.
- Anteeks.
- Mistä?
- Mä pilasin kaiken, se sanoi.
- Älä sano noin. Sä et oo pilannu mitään.
- Kiitos, että sä tulit.
- Mikä se kohtaus oikein oli? Onks se tullu ennekin vai oliks toi eka kerta? Johtuks se Jannesta? Oliks sä syöny huonosti? mä kyselin.
- Vilma, rauhotu. Mä kerron kyllä. Mulle oli tullu tää kohtaus kerran aikasemmin.
- Ja sä et kertonu mulle.
- Mä en halunnu masentaa sua. Nyt selvis ettei tää oo mitään vakavaa.
- Masentaa? Eks sä tajuu kuinka huolissani mä olin? Mä pelkäsin jo, että mä menetän sut, mä kerroin sille.
- Emmä minnekkään katoa.
- Mä pelastin sut..
- .. Ja mä oon siitä kiitollinen, se sanoi.
- Mä soitin sun äidille ja se sanoi, että se tulee. Se tais olla töissä.
- Oliks sulla sen numero?
- Oli. Sä olit antanu sen kerran mulle.
- Vilma..
- Mitä Katri?
- Mä.. Mä oon.. Mä oon raskaana, se sanoi. Mä katsoin sitä ihmeissäni. Mä en meinannu saada sanaa suusta. Raskaana? Miten ihmeessä se oli mahdollista? Nehän oli vielä riidoissa Jannen kaa. Miten toi oli mahdollista. Valehteliko se mulle? Mä en tajunnu.
- Mut miten sä voit?
- Miten nii?
- Tehän ootte Jannen kaa vielä riidoissa, mä sanoin ihmetellen. Olikohan se tapahtunu sit tota riitaa ennen. Milloin muka?
- Joo miten nii?
- Miten sä voit olla raskaana?
- Mitä ihmettä siinä on? se ihmetteli.
- Mä en voi ymmärtää.
- Ei sun tarviikkaan.
- Eks sun kannattais soittaa Jannelle?
- Miks ihmeessä? Emmä haluu jutella sen kaa, kuten ei sekään mun.
- Mä en ymmärrä teitä.
- Miks mun pitäs soittaa sille?
- Se on hei lapsen isä. Kyllä sen pitää tietää, mä napautin sille.
- Lapsen?
- Nii, mä sanoin.
- Mut ei se.. Katri oli juuri sanomassa jotain, kun sen äiti ilmesty paikalle. Mä jäin istumaan Katrin viereen.


Katrin näkökulmasta

- Äiti! mä sanoin.
- Voi kultapieni! se sanoi ja ryntäsi mun luokse halaamaan.
- Äiti, mä oon ihan kunnossa.
- Sä säikäytit mut pahan kerran. Mitä sulle oikein tapahtu?
- Äiti tota.. Mun pitää kertoo sulle yks juttu.
- Mitä kulta?
- Mä oon.. Mä oon raskaana, mä kerroin. Äiti katsoi mua pitkään.
- Miten ihmeessä?
- Mä vaan oon. Kaikki pahoinvointi johtu tästä. Mä oon vielä nii alussa, että voi tulla tollasia oireita.
- Ooks sä ihan varma, että sä oot raskaana?
- Oon ihan 100 % varma. Mä oon nii onnellinen tästä.
- Aioks sä pitää sen?
- Mitä sä oikein kysyt? Tottakai mä pidän tän. Mä en voi tappaa mun omaa lasta. Mä haluun pitää tän, mä sanoin sille.
- Onnea kulta, äiti sanoi ja hymyili. Se halas mua. Ihanaa, että se osasi olla onnellinen tyttärensä puolesta.
- Hei anteeks, mut meillä jäi yks juttu kesken, Vilma keskeytti.
- Joo mä tästä meenkin ostaa jonkun lehen, äiti sanoi.
- Mee vaan, mä sanoin.
- Haluuks sä jotain? Vaikka suklaata?
- Jos sä vaan haluut tuoda. Kiitos äiti.
- Mä tuon, äiti sanoi ja lähti huoneesta. Vilma katsoi mua ja mä arvasin, että se alkaa kohta taas saarnaamaan.
- Jos sä et soita Jannelle, nii mä soitan. Sen pitää saada tietää.
- Vilma, kuuntele mua kerrankin!
- Mitä? se kysyi. Mä huokaisin, ja sit mä päätin kertoo sille ettei tää lapsi ollu Jannen. Tää oli Samin lapsi.
- Tää lapsi ei oo Jannen, mä kerroin sille.
- Mitä? Onks sulla joku uus? se kyseli. Mä arvasin, että se ymmärtää väärin. Mun piti vähän selventää.
- Tää lapsi on Samin, valitettavasti.
- Samin?
- Nii.
- Ooks sä ollu Samin kaa?
- No sillon kun me oltiin vielä yhdessä. Emmä ois muuten raskaana ellen mä ois ollu sen kaa. Kenenkään muun lapsi tää ei voi olla koska mä en oo ollu muitten kaa kun sen. Sekin oli ihan erehdys.
- Mä luulin, että toi on Jannen, se sanoi nolona.
- Ei se mitään. Et sä voinu tietää, kun emmäkään tienny ees mun raskaudesta ennen kuin mulle kerrottiin täällä.
- Mitä sä aiot sanoo Jannelle?
- Totuuden.
- Mitä jos se suuttuu?
- Sit mä en voi sille mitään. Me ei ees seurustella joten sillä ei oo mitään vaaraa suuttuu. Jos se suuttuu nii mä en todellakaan luovu mun omasta lapsesta. Tää on ykkönen.
- Katri..
- Mitä? Älä vaan sano, että sä pidät mua hulluna, mä sanoin sille.
- Mä oon onnellinen sun puolesta, se sanoi ja hymyili mulle. Ihanaa, että se osasi olla onnellinen mun puolesta. Se oli oikea ystävä. Se oli nyt mun paras ystävä, ja tuli aina olemaankin. Sit mä huomasin, että sairaanhoitaja tuli mun huoneeseen.
- Katri, sinun pitäisi olla tämä päivä täällä. Pääset huomenna pois, se kertoi. Mä halusin jutella heti Jannelle ja kertoo totuus, mut sitä oli lykättävä. Mä halusin kertoo tän kasvotusten.
- No okei, mä myönnyin.
- Mä lähen. Nähään huomenna, Vilma sanoi mulle ja lähti.
- Sinun pitäisi levätä, hoitaja sanoi.
- Joo, mä sanoin. Mä pistin silmät kiinni, ja mä ajattelin tulevaa lasta, mun lasta.


Aamulla mä heräsin sairaalassa tosi aikasin. Äiti oli jääny sairaalaan yöks. Se ei kuulemma halunnu jättää sen tytärtä tänne yksin. Mä sanoin sille monta kertaa, että se voisi mennä, mut ei se halunnu. Janne ei ollu soittanu, ja mua vaivasi kaikki asiat. Mä halusin sopia kaikki asiat, mut mä en voinu, kun mä makasin nyt vaan täällä tyhmässä sairaalassa. Mä halusin päästä täältä äkkiä pois.

- Äiti! mä herätin sen.
- Mitä?
- Mä haluun kotiin, mä sanoin sille.
- Mut..
- Äiti, vie mut kotiin, mä pyysin.
- Mä kysyn sairaanhoitajalta. Oota kulta hetki, äiti sanoi ja poistu huoneesta hetkeks. Mä ootin, että se tulee takas ja kertoo, että me saadaan lähtee. Miks mun pitäis olla täällä, kun mua ei mikään ees vaivannu? Mä olin raskaana, mut mä olin terve ja mä halusin olla kotona. Sit äiti tuli takas ja se näytti iloselta. Sainko mä siis lähteä täältä pois?
- Äiti lähetääks me?
- Hoitaja tulee kohta nii me saadaan sit lähteä, äiti sanoi. Se oli ihanaa. Sit se hoitaja tuli mun huoneeseen ja katso mua ja näki ettei mulla ollu enää mitään ongelmaa. Se hymyili mulle.
- Olet terve. Te saatte nyt lähteä kotiin. Muista Katri olla varovainen. Vältä rasitusta, alkoholin käyttöä, tupakkaa ja muita päihteitä. Yritä myös pysyä lämpimästi, se jauhasi mulle. Mä varmaan tarvitsin vauvaoppaankin.
- Joo, mä sanoin ystävällisesti. Sit mä sain vaihtaa mun omat vaatteet päälle ja me saatiin häipyä sieltä äidin kanssa. Äiti auttoi mut autoon vaikka mä sanoin sille, että mä oon ihan kunnossa. Se pelkäsi, kun mä olin raskaana. Se halus suojella mua.
- Äiti!
- Mitä Katri? äiti kysyi.
- Kiitos, että sä autat.
- Voi kultapieni, äiti sanoi. Me istuttiin autossa sen jälkeen ihan hiljaa. Mä en vaan jaksanu puhua. Mä halusin vaan nähdä äkkiä Jannen ja kertoo sille tän asian. Mä en voinu juonia sen selän takana. Emmä voinu juonia sellaisen ihmisen takana jota mä oikeesti rakastin.
- Pääseks sä sieltä autosta? äiti kysyi multa, kun me oltiin perillä. Mä olin vasta ihan alussa joten tottakai mä pääsin. Mä pystyin ihan hyvin. Jos mä en ees tienny, että mä oon raskaana nii tottakai mä pystyin.
- Joojoo. Kyllä mä pärjään.
- No hyvä. äiti sanoi. Me käveltiin kotiin ja äiti avas oven. Se päästi mut ekana sisään. Se tuli vasta sit.
- Mä lähen vielä töihin. Heippa kulta! äiti sanoi ja lähti. Mä menin heti omaan huoneeseen ja menin makaamaan sängylle. Mä otin mun kännykän ja etin Jannen numeron.

- Janne!
- Moi!
- No moi! Ooks sä päättäny?
- Tuu tänne!
- Mähän sanoin jo kerran, että mä en oo sun jojo. Hanki joku toinen pompoteltava.
- Mulla on asiaa.
- No kerro.
- Emmä voi sitä tässä kertoo, kun se on liian henkilökohtanen asia.
- Eks me voida nähdä mielummin ulkona?
- Mä oon just tullu sairaalasta nii mä en voi mennä ulos.
- Sairaalasta? Mitä sulle on sattunu?
- Mä kerron sit kun sä tuut.
- No okei. Nähään siellä.
- Kiitti, moi!
- Moimoi!

Mä olin tosi iloinen siitä, että Janne halusi vielä nähdä mut. Mä mietin mitä mä sanoisin sille. Pamauttaisinko mä heti suoraan, että mä oon raskaana vai kiertelisinkö ja sanoisin sen jotenkin hienosti? Sanoisinko mä, että "sori vaan Janne, mut mä oon raskaana" "Janne älä pliis vihaa mua, mut mä oon raskaana" "toivottavasti sä et vihaa, kun mä kerron nyt, että mä oon raskaana" mikään ei kuulostanut hyvältä. Mä päätin sanoo nii, että mä en kuulostaisi ilkeeltä tai muulta. Just kun mä olin saanu ajatukset kasaan nii ovikello soi. Mä nousin sängystä ja kipitin avaamaan oven auki.

- Moi, Katri! Janne sanoi.
- Moi, Janne!
- Mitä asiaa sulla oli?
- Tuu sisälle. Äitikään ei oo kotona, mä sanoin ja "työnsin" Jannen sisälle. Kun se oli päässy sisään nii se käännähti muhun päin. Se kai odotteli, että mä kertoisin mun asian.
- Miks sä olit sairaalassa? Loukkasitko sä ittes? se kyseli.
- Siitä mun pitäiskin puhua.
- Mikset sä soittanu mulle? se jatkoi.
- Mä en vaan halunnu vaivata sua.
- Vaivata? Miten nii vaivata?
- No sä et halunnu nähä mua etkä jutella mun kaa.
- Anteeks.
- Mun on pakko kertoo sulle totuus. Mä oisin halunnu kertoo sulle tän jo eilen, mut mä halusin puhuu tän kasvotusten.
- Mistä sä puhut?
- Mä.. Mä oon.. Mä oon rakastunu suhun ja siks mä haluun kertoo tän sulle koska mä en voi valehdella sellaselle ihmiselle jota mä rakastan, mä kerroin.
- Mitä on tapahtunu?
- Mä oon.. Mä oon raskaana.
- Mut miten se voi olla mahollista?
- Miten nii?
- Eihän me olla tota oltu..
- Ei nii. Tää ei ookkaan sun lapsi.
- Ooks sä ollu jonkun kaa?
- En tietenkään. Tää lapsi on.. Tää on Samin lapsi, mä sanoin. Se katsoi mua hetken ja mä ajattelin, että se vihaisi mua, mut sit se yllätti mut, kun se kertoi yhden asian.
- Katri! Mä rakastan sua ja siks mä haluun sanoo, että lapsen kaa tai ilman lasta, sä tuut olemaan mulle aina yhtä tärkee. Mä tuen sua, päätit sä sit mitä vaan, se kertoi ja mua alkoi melkein itkettämään. Miten mä olin ansainnu tollasen ihmisen? Mä olin vaan loukannu sitä ja se jakso tukea ja auttaa.
- Kiitos Janne, mä sanoin. Sit mä tein jotain mitä mun ois pitäny tehdä jo aikoja sit. Mä menin lähemmäks sitä ja painoin huulet sen huulille. Se oli ensin vähän ihmeissään, mut sit se vastas suudelmaan ja me oltiin siinä ihan kaksistaan. Se tuntui tosi hyvältä. Mä olin löytäny ihanan ihmisen. Mä oikeesti luulin etten mä enää rakastuis, mut toisin kävi. Sit se ihana hetki loppu ja mä hymyilin sille.
- Mennääks mun huoneeseen? mä kysyin.
- Mennään vaan, se sanoi. Mä otin sitä kädestä ja raahasin sen mun huoneeseen. Mä kaadoin sen sängylle ja mä menin makaamaan sen viereen. Se tarttu mua kädestä kiinni ja vilkaisi muhun. Me oltiin ihan hiljaa. Me vain maattiin ja pidettiin kädestä kiinni. Me ei tehty mitään muuta. Mä en ollu ees valmis mihinkään muuhun. Mä tiesin, että Janne jaksaisi kyllä oottaa.
- Janne! mä sanoin sille.
- Mitä? se kysyi. Mä nousin istumaan ja mä halasin sitä. Vihdoinkin me voitiin olla yhdessä. Sit tietenkin joku pilasi meidän hetken. Mä katsoin sivuun ja mä näin äidin seisovan oven edessä ja se tölläsi meitä. Mä irtauduin Jannesta ja katsoin äitiä. Jannekin huomasi äidin ja se varmaan ajatteli, että olipa mulla kiva äiti, kun ei voinu ees koputtaa oveen. Miten se kehtasi? Emmäkään ilmestyisi sen huoneeseen tolla lailla. Sillä ei ollu ollenkaan käytöstapoja tai sit se oli nii utelias. Oli myös se vaihtoehto ettei se luottanu muhun.
- Lopettakaa! se huusi. Mikä oikeus sillä oli määrätä mua?
- Mikä oikeus sulla on tulla tänne? mä kysyin ja yritin pysyä rauhallisena.
- Pois mun tyttären kimpusta, äiti raivosi. Ehkä se luuli, että Janne oli samanlainen kuin Sami. Ne ei todellakaan ollu samanlaisia. Janne ei ollu väkivaltanen tai hullu. Päinvastoin. Mä nautin sen seurasta.
- Hiljaa, äiti! mä huusin.
- Katri on just raskaana, äiti sanoi ja häipyi mun huoneesta. Janne käännähti muhun ja mä näin, että siitä tuntui tosi inhottavalta, kun mun äiti ei voinu yhtään kunnioittaa sitä enempää.
- Mä pyydän anteeks äidin puolesta. Ei se tarkottanu mitään pahaa, mä sanoin.
- Ehkä mun on paras lähtee.
- Nähääks me vielä? mä kysyin
- Soita mulle huomenna, se sanoi.
- Mä juttelen äidin kaa.
- Hyvä. Nähään huomenna, se sanoi ja häipyi. Nyt mun oli pakko puhua äidin kanssa ja selvittää mitä sillä oli oikeesti Jannea vastaan. Jos se kertoisi syyn nii mä ymmärtäisin, mut tuskin sillä oli mitään hyväksyttävää syytä. Mä kävelin keittiöön missä äiti oli. Mä katsoin siihen ja se muhun. Nyt mun oli pakko sanoa jotain ennen kuin se taas alkaisi valittamaan jostain.
- Äiti! mä sanoin.
- Mitä?
- Miks sä et voi koputtaa? mä kysyin siltä.
- Mä ajattelin yllättää sut, kun mä tulin aikasin kotiin, mut sulla olikin jo seuraa.
- Äiti! Mä saan kutsuu mun ystäviä kotiin, kuten saat säkin.
- Toi olikin poika..
- .. Ja mun ystävä. Se ei muuta mitään, että onko mun ystävä tyttö vai poika.
- Sä oot raskaana. Etkö sä tajua, että sä et voi pelehtiä tolla lailla, kun lapsi syntyy, se sanoi. Miten se kehtasi?
- Äiti! Mä rakastan mun tulevaa lasta, ja mä pidän siitä huolen ettei sun tarvii murehtii.
- Parasta on.
- Ja äiti! Mä seurustelen Jannen kaa, hyväksyiks sä sitä tai et, mä pamautin ja häivyin keittiöstä.
- Minne sä meet? se kysyi, kun mä laitoin kengät jalkaan.
- Ulos, mä sanoin ja paiskasin oven kiinni. Mä en jaksanu enää kertaakaan kuunnella sen selittelyjä tai haukkumisia. Mä sain olla Jannen kaa. Mä sen kaa seurustelin, eikä äiti. Äidillä ei ollu oikeutta päättää kenen kaa mä olin. Se oli mun oma asia. Mä otin kännykän taskusta ja etsin Jannen numeron. Mä päätin soittaa sille ja kertoo, että miten mulla kävi äidin kaa ja kysyä voitaisiinko me nähdä.

- Janne!
- Moi!
- Katri, mikä sulla on? Sä kuulostat vähän hiljaselta.
- Mä riitelin äidin kaa.
- Mä tiiänki mistä.
- Mä en tiiä mikä sitä vaivaa.
- Nii-i.
- Se luulee omistavansa koko maapallon. Ei sillä oo oikeutta päättää kenen kaa mä oon.
- Mitä sä sanoit?
- Mä sanoin, että me seurustellaan.
- Seurustellaan?
- Eks me sit seurustella?
- Emmä tiiä. Ehkä sun äiti oli oikeessa.
- Janne, mitä sä puhut?
- Sitä vaan, että ehkä me edettiin ihan liian nopeesti.
- Mut..
- Sä oot eronnu ja mä soitan kitaraa..
- Joo mä tajuun..
- Katri! Älä tee mitään johtopäätöksii. Mä haluun olla sun kaa.
- Miks sä sit sanot noin?
- Mä en haluu loukata sun äitiä.
- Enemmän sä loukkaat tässä mua jos sä jätät mut.
- Katri, tuu tänne! Jutellaan asit selviks.
- Entä sun vanhemmat? siskot?
- Vanhemmat nukkuu ja siskot on kavereillansa yötä.
- Tuuks sä vastaan?
- Tuun. Sä tiiätkin varmaan mihin.
- Joo sinne..
- Nähään siellä.

Mä pyyhin mun kyyneleitä kädellä. Mä luulin, että Janne haluais erota ennen kuin me ees ehdittäis alottaa seurustelua. Mä en halunnu pettyä. Mä halusin vaan olla sen lähellä ja pitää sitä kädestä kiinni ja katsoa kun se tulee vanhemmaks. Mä tiesin paikan missä me nähtäis. Paikka oli tietysti se mitä Janne rakasti tosi paljon. Eli paikka missä me nähtiin ekan kerran. Mä en ollu soittanu kitaraa pitkään aikaa ja mä en tienny soittaisinko mä enää ees jatkossa. Miks mun pitäis, sillä mä olin löytäny jo mun tosirakkauden? Nyt mä seisoskelin kitarapaikan eessä, ja mä katselin kaikkiin suuntiin. Mä jo luulin, että se tekisi mulle oharit, että se pääsisi musta eroon kunnes se yhtäkkiä ilmesty paikalle. Se yritti hymyillä mulle, mut se näki, että mä olin surullinen. Mä halusin unohtaa kaiken vanhan, ja jatkaa tästä eteenpäin.

- Sori, että kesti, se sanoi.
- Ei se haittaa.
- Et kai sä oottanu kauan? se kysyi.
- Viis minuuttii.
- Mennään. Mä johdatan sut meille, se sanoi ja hymyili. Janne otti mua kädestä kiinni ja vei mut niille. Mä ihailin maisemaa ja yritin ajatella kaikkea ihanaa. Silti muistot tuli mieleen.

- Asuks sä tässä? mä kysyin ja katsoin ihanaa punaista omakotitaloa. Se oli ihana ja piha oli kaunis. Pihalla kasvo kauniita ruusuja ja muita kasveja. Jannen äiti taisi rakastaa kukkien hoitoa.
- Joo. Mennään sisään, se sanoi ja otti avaimen taskusta. Sit se avasi oven ja päästi mut ensin sisään. Mä katsoin ympärilleni ja mä näin, että tää poika ei ainakaan ollu mikään ihan rutiköyhä. Sikskö se käyttäyty tolla lailla? Se luuli saavansa kaikki tahtonsa läpi? Olinhan mä ainoo lapsi, mut mä en silti ollu tollanen törppö. Rakastiko se mua oikeesti vai halusiko se vain mielistellä mua? Tiesikö se kuinka paljon mä välitin siitä? Osasiko se yhtään kuvitella kuinka tärkeä se oli mulle?
- Hei haloo! Katri, mikä sulla on? Janne katsoi mua. Se oli puhunu jotain ja mä en ollu kuullu. Mä olin nii ajatuksissani.
- Sori, mä olin ihan ajatuksissani.
- Mennään mun huoneeseen, se sanoi. Janne johdatti mut sen huoneeseen, ja kun mä astuin sisään, mä näin huoneen seinillä tosi paljon julisteita. Siellä oli esim Iron Maidenin, Lordin, Metallican ja Nightwishin julisteita. Seinät oli suorastaan tapetoitu niillä. Muuten huone oli ihan kiva. Siellä oli iso pöytä, pari kirjahyllyä, levyhylly, tietokonepöytä, sänky ja pieni nojatuoli. Huone oli kotoisa ja siisti.
- Tää on kiva, mä sanoin.
- Kiitos. Julisteita on vähän kertyny, se sanoi ja hymyili.
- Joo mä huomaan sen, mä sanoin.
- Katri!
- Mitä?
- Istutaan tohon sängylle, se sanoi.
- Miks?
- Mä haluun puhuu.
- Puhu. Emmä kiellä sua puhumasta, mä sanoin vähän töykeesti.
- Istutaan nyt tonne, se sanoi. Mä en jaksanu kuunnella sen kiukuttelua joten mä kävelin sängylle istumaan. Se istui mun viereen ja käännähti muhun päin. Se kai halusi, että mä alottaisin. Miten mä osaisin? Jos kumpikaan ei alottaisi, nii ei tästä tulisi mitään. Mä halusin vaan kertoo mitä mä tunnen ja mitä mä ajattelen tästä kaikesta. Mä halusin myös oikeesti tietää oliko sille ok, että mä pitäisin tän lapsen. Mä en ikinä luopuisi tästä ja jos se todella rakastaisi mua, se ymmärtäisi.
- Janne!
- Mitä?
- Haluuks sä erota? mä kysyin ja multa tuli pari kyyneltä.
- Mitä sä oikein puhut?
- Sä et ees tienny, että me seurustellaan, mä jatkoin.
- Mä haluun vaan edetä hitaasti.
- Eihän me ees tehty mitään.
- Sen verran tehtiin silti, että sun äiti näki ja suuttu. Tää ei oo oikein sun äidille.
- Sun pitää tottua mun äitiin. Kyllä se ymmärtää ja hyväksyy sut vielä, mä sanoin.
- Katri! Tääkö vaivas sun mieltä? se kysyi.
- No tavallaan. Mä haluisin tietää yhen asian..
- Minkä?
- Rakastatko sä mua oikeesti? mä kysyin. Se katsoi mua pitkään ja oli ihan hiljaa. Se ei sanonu sanaakaan. Se ei tainnu välittää musta yhtään.
- Mä oon nii tyhmä, mä sanoin ja purskahdin itkuun. Mä olin just kävelemässä ulos sen huoneesta kunnes mä tunsin, että se laitto kätensä mun olkapäille. Se käänsi mut itteensä päin ja mä yritin kääntää mun päätä pois, mut se tuli lähemmäs ja suuteli mua. Mun kyynelet kasto sen ihon, mut se ei välittäny. Sit se irrottautu musta.
- Mä rakastan sua Katri! Sä oot maailman kaunein ihminen minkä mä oon nähny. Mä oon ollu ihan tyhmä. Anna anteeks, se sanoi ja silitti mun poskea. Se oli nii ihana. Sen sanat kosketti mua. Mä kiedoin käteni sen ympärille ja suutelin sitä. Enää mä en luullu mitään. Nyt mä tosiaankin tiesin, että se rakasti mua.



Vuoden kuluttua mulla tai no meillä, mulla ja Jannella oli ihana tyttö, Emilia. Se oli maailman sulosin. Janne oli kiintyny Emiliaan ja rakasti tätä kuin omaa tytärtä. Me päätettiin, että Janne adoptoisi Emilian jossain vaiheessa. Se olisi nii hyvä isä.
 Vilma ja Jani oli eronnu. Ne oli liian erilaisia. Vaikka erilaisuus oli hyvä asia nii Janissa ja Vilmassa ei ollu melkein mitään yhteistä. Jani tykkäsi matkustella, Vilma ei. Jani ei tykännyt piirtämisestä, Vilma tykkäsi. Jani tykkäsi ns. vain yhden illan jutuista, Vilma taas halusi elää suhteessa ja mennä naimisiin. Lopulta Vilma ei enää jaksanu ja otti eron.
 Äiti oli hyväksyny Jannen tosi hyvin tai ehkä liiankin hyvin. Sille oli syntyny ensimmäinen lapsenlapsi ja se hoiti ja paapo sitä tosi paljon. Äiti pyys mut, Jannen ja Emilian usein päivälliselle ja esim juhlia viettämään. Oli tosi ihanaa kun kaikki oli hyvin.

Kaks vuotta Emilian jälkeen meille synty Jannen kaa kaks lasta. Ne oli Jannen lapsia oikeesti. Vauvat oli kaksoset, tyttö ja poika. Me kastettiin ne Emmiks ja Eetuks. Me haluttiin pitää E-kirjain kaikilla lapsilla. Mä tykkäsin sillä kirjaimella alkamista nimistä. Jannesta noi nimet oli kauniita. Meillä oli kolme tosi sulosta ja ihanaa lasta. Me rakastettiin niitä Jannen kaa nii paljon.
Vilma oli löytäny uuden tyypin, Markuksen. Ne oli tosi samanlaisia ja ne halusi toisiltaan samanlaisia juttuja. Lopulta puol vuotta tapaamisen jälkeen ne meni kihloihin. Ne oli tosi söpö pari ja ne suunnitteli vähän lapsen hankkimista. Vilmasta tulisi tosi ihana äiti. Vaikka meillä oli ollu riitoja nuorempana, me oltiin vieläkin parhaat ystävät. Kukaan ei tulisi meidän väliin, ei kukaan.