Se joku oli nimittäin... MARTIN!
- Martin!
- Minäpä minä.
- Mitä sä teet täällä?
- Ajattelin tulla vilkaisemaan rink... Irma.
- Hmm...
- Mä jätänkin teidät kaksistaan juttelemaan, äiti sanoi ja sulki oven.
- Martin, mun ystävä tulee kohta käymään täällä, että ööh...
- Kuka? Joel vai? Se basisti?
- Öh joo niin kai... mä sanoin ja raavin päätäni.
- Sä tykkäät siitä. Saisi se jätkä olla onnellinen.
- Älä säkin aloita!
- Irma, ota iisisti, se sanoi ja katsoi ympärillensä.
- Emmä voi. Mun pää on ihan sekaisin. Kaikki on niin outoa. Mä ja Joel... Tuntuu hassulta ajatella, että meillä olisi jotain.
- Miten niin?
- Andrew Hornbyn jälkeen mä päätin, etten mä ihastu enää kehenkään.
- Et sä voi sille mitään...
- Mutta, kun mä vaan öh...
- Irma, usko mua, se sanoi ja laittoi kätensä mun olkapäälle. Mä koitin hymyillä.
- Irma! äiti huuteli mun nimeä oven takana. Alkaisiko se taas utelemaan?
- Mitä? Tuu sisään! mä huusin takaisin. Mä kuulin äidin puhuvan siellä jonkun kanssa. Taas miesehdokkaita? Milloin Joel tulisi vai jättäisikö se tulemasta? Miksi se jättäisi? Eihän sillä ollut syytä siihen. Mä en painostanut sitä mitenkään.
- Irma, yksi ihminen tulee nyt sisään, äiti huusi ja avasi oven. Sitten mä näin siinä mun... Siis Joelin. Mä hymyilin ja punastelin. Mä pistin kädet selän taakse.
- J-joel, sä tulit! mä huudahdin ja hyppäsin sen kaulaan.
- Oho, ei noin kovaa tarvitse halia! se sanoi ja hymyili.
- Ok, mä en kuullut tuota, mä sanoin.
- Irma! Martin sanoi.
- Ai niin. Anteeks Martin.
- Mä meen tästä nyt tekemään... öö... läksyjä.
- Läksyjä? Joel ihmetteli.
- Se on läksyfriikki, mä kuiskasin Joelille.
- Ahaa...
- Mä kuulin kyllä. No ei vaiskaan. Joel, pidä Irmasta hyvää huolta tai mä tuun kummittelemaan sun uniisi, Martin sanoi. Mä muutuin punaiseksi.
- Pidän mä, Joel sanoi ja iski silmää mulle.
- No mä tosta sitten meen... Martin sanoi.
- Martin, odota! Mä voin saattaa sut, mä sanoin sille.
- Ei sun tarvitse. Joel odottaa sua.
- Mee vaan Irma, Joel sanoi.
- No mä saatan sut ovelle.
- Ok, se sanoi ja me käveltiin ulko-ovelle, jossa se sitten laittoi kengät jalkaan.
- Haluutko sä, että mä saatan sut kotiin? mä kysyin Martinilta.
- Ei, mee sä vaan. Mä pärjään kyllä, se sanoi. Martin oli niin kiva ja hyvä ystävä. Se ajatteli aina muita. Mä pystyin kertomaan sille sellaisia asioita mitä mä en muille tytöille pystynyt.
- Öh... niin joo, mä änkytin ja halasin sitä.
-  Hmm...
- Kiitos Martin. Sä oot tosiystävä.
- Samoin, se sanoi ja hymyili.
- Toi oli sitten ystävänä, ei muuta, mä tarkensin.
- Joo mä tiedän, sillä mä seurustelen ihanimman tytön kanssa.
- Ihanaa, että sä olet onnellinen...
- Olethan säkin!
- Niin no minä ja Joel...
- Te mitä?
- Me ollaan... Me tota... No me ollaan hyviä ystäviä.
- Ja?
- Ja mä tykkään siitä vähäsen...
- Ai vähän vaan?
- Joojoo, Martin, mä sanoin.
- Mä jätän teidät nyt kaksistaan, se sanoi ja vilkutti mulle.
- Joo, kiitos vielä kerran, Martin, mä sanoin ja painuin takaisin mun huoneeseen. Mä astuin ovesta sisään, ja mä näin Joelin tylsistyneenä. Se istui mun sängyllä ja tuijotti jotain kuvaa. Se näytti olevan ihan ajatuksissaan. Mä istahdin sen viereen.
- Anteeks, että kesti... mä sanoin sille.
- Mm...
- Joel, mikä sua vaivaa? Sä oot jotenkin outo.
- Ai mitä? Irma, sä tulit jo!
- Aikoja sitten, mä sanoin ja katsoin sitä vähän huolestuneena. Mikä ihme sillä oikein oli?
- Mä en huomannut sua, se sanoi.
- Et varmaan, kun sä tuijotat tota lappusta. Mikä se on? Näytä mullekkin, kun se vie sun huomionkin noin.
- No tossa, se sanoi ja ojensi lapun mulle. Mä näin, että se olikin valokuva ja siinä oli kuva musta ja Joelista. Siinä meillä molemmilla oli päällä Karmillapaidat ja me näytettiin tosi iloisilta ja onnellisilta.
- Tässähän ollaan me, mä sanoin ja se hymyili mulle.