Mä istuin nyt omassa huoneessa sängyllä ja mietin tätä päivää. Mulla oli kännykkä kädessä ja mä mietin pitäisikö mun soittaa Joelille vai ei. Olisiko se hyvä idea? Suuttuisiko se? Vastaisiko se edes puhelimeen? Mun oli pakko kertoa sille, ettei mun ja Martinin välillä ollut mitään.
- Mun on pakko soittaa. Ei, emmä voi soittaa. Soitan, en. Joo, ei, mä sanoin itselleni ja lopulta mä päädyin soittamaan. Sanoi se sitten mitä vaan...
- Joel!
- Moi, Irma täällä!
- No moi!
- Anteeks...
- Mistä?
- Siitä mitä sä näit...
- Hmm...
- Mä haluaisin selittää sen sulle.
- Niin ja?
- Ja mulla on yksi asia, mistä mun olisi pitänyt puhua sulle jo aikoja sitten.
- Mikäköhän se on...
- Joel, se ei liity Martiniin...
- Kehen sitten?
- Mä kerron jos sä tuut mun kanssa ulos.
- Hmm... No ok. Missä me nähdään?
- Siellä missä me oltiin viimeksi.
- Puistossa?
- Sä muistit! Just siellä.
- Muistin... Monelta mä nähdään?
- Nyt!
- Nyt?
- Niin. Käykö?
- No, joo nähdään vaan. Moikka!
- Moikka, Joel!

Sitten mä laitoin äkkiä kännykän taskuun, ja ryntäsin laittamaan tennarit jalkaan. Mitä mä sanoisin sille, kun me nähtäisiin? Pitäisikö mun kertoa siitä kirjeestä sille? Mähän nolaisin sen, jos mä kertoisin. Sitä paitsi, olihan se ihan totta. Mä sanoisin niin Joelille, jos mä vaan kehtaisin.
- Joel! Mä huusin sille, kun se jo istui puistossa penkillä tylsistyneenä. Se moikkasi. Miten se oli ehtinyt tulla niin nopeasti?
- A-anteeks, että mä olen myöhässä.
- Ei se mitään. Mähän se olen vähän etuajassa, se sanoi ja katsoi mua.
- Miten sä tulit niin nopeasti?
- Mä olin ulkona tossa...
- Älä kerro enempää. Mä tajusin joo...
- Mitä asiaa sulla oli mulle?
- Mä tota... Tota ööh... Siitä tänpäiväsestä, mä änkytin. Se piti mua varmaan ihan tyhmänä. Miksen mä lukenut sen ajatuksia?
- Haloo, Irma! Maa kutsuu! Joel sanoi ja heilutteli kättä mun naaman edessä.
- J-joel...
- Niin?
- Joel, anna mulle armoa. Sä et tiedä musta kaikkea. Sä et edes voi luottaa muhun. Eikä mulla ja Martinilla ole mitään, etkä sä edes usko mua vaikka mä sanoisin tai tekisin mitä. Ja se kirje... mä kerroin sille itkien.
- Irma, sä olet oikeassa. Mäkin tykkään susta. Mä järjestin just siksi sen aterian ja toin sulle ne keksitkin. Irma, sä olet kiva. Sä olet mulle tosi tärkeä ihminen.
- A-anteeks, mä änkytin.
- Munhan se pitäisi pyytää sulta anteeks. Mä oon ollut ihan kohtuuton ja tyhmä.
- Joel, mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa, mä sanoin sille silmät loistaen. Se levitti kätensä ja hymyili mulle.
- Tuu tänne, se sanoi. Mä menin sen luokse ja pidin siitä lujaa kiinni. Me seisottiin siinä ihan hiljaa. Mä olin niin iloinen ja onnellinen. Sitten yhtäkkiä mä kuulin, kun Joel rapisteli jotain. Sillä oli joku paperi kädessä. Sen käyttämä nenäliina kenties? Heh, ei kai nyt sentään.
- Sä et arvaakkaan mikä tää on, Joel sanoi ja näytti mulle lappua. Se oli se mun antama lappu, tai no vahingossa antama. Olihan se ihan hyvä, että se sai sen lapun, ja sai vahingossa jotain tolkkua mun tunteista sitä kohtaan.
- Senkin ilkimys, anna se tänne! mä sanoin ja irvistin sille.
- Ota mut kiinni, Joel sanoi.
- Mä saan sut vaikka heti kiinni, mä vitsailin. Se juoksi mua pakoon. Mä menin sen perässä kunnes yhtäkkiä se kaatuikin. Mä katsoin sitä silmät soikeina, kun se istui ruusupuskassa. Mua alkoi väkisin naurattamaan. Se oli niin hauskannäköinen.
- Älä naura senkin... senkin...
- Niin?
- ... senkin Irma.
- Joel, sä oot outo, mä vitsailin. Sitten se tarttui mua jalasta kiinni. Mitä se teki oikein?
- Mitä sä teet?
- Mä kostan sulle, se sanoi hymyillen.
- Et kai? mä kysyin.
- Joo.
- Hui! mä huudahdin ja mä päätin, etten mä anna periksi. Se ei saisi voittaa ja nolata mua.
- Sä huijaat!
- Itse huijaat Joel! mä sanoin ja yhtäkkiä mun jalat petti ja mä kaaduin Joelin viereen ruusupuskaan. Pikkulapset katsoivat meitä ja heidän äitinsä myös. Me näytettiin varmaan ihan tyhmiltä. Yhtäkkiä Joel tuli lähemmäksi ja yritti suudella mua. Mä en ollut varautunut siihen joten mä en osannut sanoa mitään. Mä olin sanaton, mä en osannut puhua! Oliko se paha enne? Mitä se tarkoitti? Mitä mulle tapahtuisi? Mun piti saada tietää sillä mä olin Kudoksen vartija. Yhtäkkiä mä kuulin jonkun hiljaa toistelevan mun nimeä.
- Irma? Irma? se joku sanoi ja ravisteli mua. Mä avasin mun silmät ja näin Joelin pitävän musta kiinni. Mä huomasin makaavani maassa. Se hymyili mulle.
- J-joel...
- Vihdoinkin sä avasit silmät.
- Mitä tapahtui?
- Sä pyörryit...
- Pyörryin? Milloin?
- Me istuttiin ja sitten yhtäkkiä sulta vaan meni jalat alta. Me ehdittiin sanoa muutama sana...
- Entä se, kun sä kaaduit ruusupuskaan ja yritit vetää mutkin mukaan, mä selitin sille.
- Mihin ruusupuskaan? Ei täällä ole ruusupensaita, se sanoi ja mä katsoin sitä ihmeissäni. Mä vilkaisin ympärilleni ja mä näin tosiaan, ettei missään näkynyt ruusuja. Olinko mä seonnut.
- Voi ei. Mitä mulle on tapahtunut? Mä olen seonnut.
- Et ole, se sanoi ja hymyili.
- Annathan sä anteeks mulle?
- Minkä?
- Että mä olin Martinin kanssa ja sä näit sen... Me ollaan vaan kavereita.
- Irma...
- Mitä? mä kysyin. Sitten se tuli mua lähemmäksi ja halasi mua. Se oli niin ihana ja lämmin.
- Mä olin tyhmä. Emmä halua satuttaa sua mitenkään. Me ollaan ystäviä... Vaikka ehkä...
- Ehkä mitä? mä kysyin.
- Vaikka mä toivon joskus, että me oltaisiin... paljon enemmän.
- Voi, Joel! Sä oot kultainen ihminen, mä sanoin ja hymyilin.
- Ollaanko kavereita?
- Ollaan, mä sanoin ja halasin sitä vuorostani. Se nousi ylös maasta ja ojensi kätensä. Se auttoi mut ylös. Sitten me lähdettiin kävelemään. Me käveltiin siellätäällä. Oli ihanaa olla sellaisen ihmisen kanssa kuin Joel.
- Voi ei... Mun pitää mennä vahtimaan Chrisiä, mä sanoin tylsistyneenä. Illasta tulisi tosi pitkä ja tylsä. Mitä mä oikein tekisin?
- Pikkuveljet on välillä ärsyttäviä...
- Niin on. Sähän tiedät, kun sullakin on pikkuveli.
- Niin on joo...
- Pitää yrittää kestää...
- Irma, mitä jos mä tulisin käymään teillä illalla?
- Joel, se olisi kivaa, mutta mä en voi päästää sitä pikkuhirviötä mun silmistä.
- Mitä jos mä tuun Billyn kanssa?
- Siis sun veljen?
- Joo, meidän veljet voisivat leikkiä kaksistaan ja me voitaisiin katsoa vaikka jotain hyvää leffaa. Miltäs kuulostaa?
- Oi miten ihanaa. Miksen mä heti tajunnut...
- On ihan hassua, että meidän pikkuveljet on samalla luokalla.
- Niinpä. Mun reaktio oli ihan outo... Mä niin luulin, että sulla oli tärkeämpää tekemistä, kuin olla mun kanssa. Sä vaan oolet mulle niin tärkeä, mä sanoin ja halasin Joelia.
- Oho! Mä olisin luullut ihan samanlailla kuin sä. Pikkuveljet on ärsyttäviä. Irma...
- Niin?
- Sä oot ihan hassu, se sanoi ja laittoi kätensä mun ympärille. Se tuntui tosi hyvältä. Me oltiin hyviä ystäviä, mutta mä halusin ehkä olla enemmänkin. Miten, milloin ja missä mä paljastaisin mun tunteet? Oli kai mun pakko jossain vaiheessa kertoa sille. Mitä jos se ei tuntisi samoin? Mä en kehtaisi sanoa sille, mutta se oli kai pakko tehdä joskus.
- Irma? Ootko sä kunnossa?
- Hmm...
- Irma?
- A-anteeks. Mitä sä sanoitkaan?
- Huoh, en mitään... Mikä sulla on?
- Mun on pakko mennä nyt, mä sanoin.
- Nyt jo?
- Joo valitettavasti.
- No me tullaan sitten joskus tunnin päästä teille. Muista avaa ovi, se sanoi ja iski silmää.
- Heh, joo, mä sanoin ja heilutin sille. Mun illasta, tai no meidän illasta tulisi varmaan aika hiljainen. Mistä me puhuttaisiin? Karmillan uudesta levystä? Mitä Chris ja Billy tekisivät?